Kuva: Marjaana Malkamäki
Pääkirjoitus 4/2015
Kirjasto kytkeytyy kirjailijan elämään monin tavoin. Useimmilla meistä kirjastoon liittyy muistoja jo lapsuudesta, ajalta jolloin opettelimme lukemaan ja lukijoiksi. Kuinka jännittävää olikaan pakata kirjaston lainakirjat reppuun ja odottaa malttamattomana, että läksyjen pänttäämisen jälkeen saattoi sukeltaa sepitettyihin maailmoihin ja seikkailuihin.
Minun lukijataipaleeni alkoi Kymenlaaksosta, Rautakorven kylän kansakoulusta. Se sijaitsi vain sadan metrin päässä lapsuudenkodistani. Luettuani pienen koulukirjaston kaikki kirjat maailmani laajeni viiden kilometrin päähän Myllykoskelle, jossa oli isompi kirjasto – siis enemmän seikkailuja ja mahdollisia maailmoja.
Kirjasto oli lähellä, läheinen. Se oli kunnallinen palvelu, josta oli suurta lohtua nuorelle, itseään etsivälle lukutoukalle.
Tuolloin ei koskaan tullut pohdittua, mikä kirjastojen merkitys voisi olla kirjailijoille. Tai edes sitä, että lukemisen tuottama nautinto edellytti sitä, että joku – kirjailija – oli tehnyt työtään ja kirjoittanut sen mitä luin. Kirjastossa oli kirjoja, joita saattoi lainata ja lukea. Tuota asiaintilaa piti itsestäänselvyytenä, kuin annettuna kansalaisoikeutena.
Vasta paljon myöhemmin opin ymmärtämään, että kirjoja syntyi, koska kokonainen ammattikunta ahkeroi niitä maailmaan ja yritti elättää itsensä siinä samalla.
Kirjailijan ansionmuodostus nivoutuu yhä kirjastoon monin tavoin. Kirjastot ostavat kirjojamme, hankkivat niitä kokoelmiinsa. Niistä saamme kustannussopimuksessa sovitun korvauksen. Nyt, kun lainauskorvaukset vihdoin rantautuivat Suomeen asti, saamme lisäksi tekijänoikeustuloa joka kerta, kun kirjaamme lainataan. Jo oli aikakin, sillä esimerkiksi muissa Pohjoismaissa lainauskorvauksia on maksettu jo vuosikymmeniä. Kirjailijaliitto tapaa yhdessä Sanaston, oman tekijänoikeusjärjestömme, kanssa ahkerasti päättäjiä, jotta lainauskorvaus saadaan korotettua skandinaavisten lähinaapureidemme tasolle.
Kirjastojen toiminnasta on riippuvainen myös osa kirjailijoiden apurahoituksesta: Valtio varaa vuosittain kirjastoapurahoihin rahaa 10 % kirjastojen aineistohankintoihin käytetystä summasta. Liiton tavoite on saada tuo prosenttiluku nostettua vähintään kahteentoista.
Kirjastot myös järjestävät erilaisia tapahtumia, joihin meitä kirjailijoita kutsutaan esiintymään ja puhumaan kirjoista, joko omistamme tai kollegoiden teoksista. Esiintymisistä meille maksetaan palkkio; palkkiottomaan esiintymiseen ei ammattiaan arvostava kirjailija suostu, ellei kyse ole yksiselitteisesti hyväntekeväisyystilaisuudesta.
Ei siis ihme, että kirjastojen tulevaisuus kiinnostaa meitä. Mitä tapahtuu kirjastopalveluille kaiken sote-myllerryksen keskellä?
Aiemmin syksyllä kutsuimme Kirjailijaliiton johtokunnan juttusille kuntaliiton korkean virkamiehen, jonka vastuualueeseen kirjastojen tulevaisuuden suunnittelu kuuluu. Hänen viestinsä oli, että lankesipa vastuu kirjastopalveluiden järjestämisestä mille taholle tahansa, tuo vastuu joka tapauksessa säilyy. Kirjastoja ja niiden tarjoamia palveluita on siis tulevaisuudessakin, ellei sitten lähdetä radikaalisti muuttamaan lakia.
Kokonaan toinen kysymys on sitten se, täyttyykö tulevaisuuden kirjasto kirjoista ja kirjahyllyistä vaiko tietokoneista, erilaisista elämyshuoneista, suksista, pesäpallomailoista, potkulaudoista ja muista vempaimista, joita nykyisin näytetään tarjottavan lainaksi kaikista maailman paikoista juuri kirjastoissa.
Me kirjaston kasvatit toivomme, ettei kirjaston nimeä tulevaisuudessa tarvitse muuttaa koneistoksi, pelaamoksi tai puuhastoksi.
Jyrki Vainonen
Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja
