Näin se jatkuu

Erkka Mykkänen. Kuva: Tomi Kontio

Jotkin kirjat henkilöinen ja tarinoineen jäävät elämään niin vahvoina lukijoittensa mieleen, että ne ovat synnyttäneet kokonaan uuden kirjallisuudenlajin. Fanifiktio pulppuilee varsinkin netissä.

Entäpä jos fanifiktioon ryhtyvätkin ammattikirjailijat? Erkka Mykkänen toimitti viime vuonna ilmestyneen Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista -antologian, jonka kirjoittajiin lukeutui muun muassa Juhani Karila. Satu Koskimies ja Vilja-Tuulia Huotarinen puolestaan kirjoittivat yhdessä jatko-osan L. M. Montgomeryn Runotyttö-kirjojen tarinalle.

 

Sinuhen viimeiset viikot

– Olen aina rakastanut Mika Waltarin Sinuhe egyptiläistä. Luin sen pari vuotta sitten kolmannen kerran, ja maailma alkoi elää mielessäni. Innostuin selostamaan chatissä kaverilleni, mitä Sinuhelle voisi viimeisinä viikkoinaan tapahtua. Sitten vain aloin kirjoittaa, Erkka Mykkänen sanoo.

Sinuhen kerronnan vyörytys on mahtavaa. Tuntui että sain siitä kiinni.

Sinuhessa toistuvat sanonnat kuten ”puhe oli vain kärpäsen surinaa korvissani” ja ”viini maistui mudalta suussani”. Mykkänen käytti samantapaisia sanontoja omassa novellissaan.

– Lauseet alkavat usein sanoilla myös, tällä tavoin, joka tapauksessa, mutta. Se tuo kerrontaan vauhdikkuutta, jota oli hauska tavoitella. Sinuhessa kuvataan myös upeasti aisteja: kuinka vaikkapa tuoksut herättävät eloon muiston kotipaikkakunnasta.

Vaikka silmäni näkivät vain laivan ruuman pimeyden, niin ettei ollut eroa minun ja sokean ystäväni näkökyvyn välillä, pysähtyessämme milloin mihinkin välisatamaan kuulin pääskysten viserryksen, ja pystyin mieleni silmillä näkemään, kuinka lintuset pujahtelivat kukkaan puhjenneiden akaasioiden ympärillä kaivautuakseen sitten Niilin rannan mustaan mutaan. Ja samoin tunkeutui ruumaan lukemattomissa köyhien majoissa käryävien paistettujen kalojen tuoksu, ja myös kantautuivat ruumaan sataman miesten kovaääniset huudot, ja nuo miehet käyttivät murretta, joka oli minulle tuttu ja rakas.

(Erkka Mykkänen: Hän joka sai mittansa täytenä)

 

Missä novellin voisi julkaista? Alkuun Mykkänen ajatteli blogia, mutta sitten mielessä alkoi kehkeytyä idea kokoelmasta, jossa olisi kymmenen eri kirjoittajan jatko-osat suomalaisiin klassikkoihin. Hän tarjosi ideaa kustantamoille ja Gummerus tarttui siihen.

Erkka Mykkänen. Kuva: Tomi Kontio

Erkka Mykkänen. Kuva: Tomi Kontio

 

Postmodernilla kuorrutuksella

– Fanifiktio alkoi tuntua hauskalta ja vähän provosoivaltakin termiltä sille, mitä olimme tekemässä. Se on monesti ylenkatsottu, jopa hän halveksittu kirjoittamisen tapa. Halusimme testata, voisiko termiä uudistaa se, että fanifiktiota kirjoittaisivatkin ammattikirjoittajat, Erkka Mykkänen kertoo.

Kirjailijat saivat vapaat kädet, kunhan novellitekstillä olisi jokin tarinallinen, kielellinen tai temaattinen tulokulma alkuteokseen.

Jos alkuperäisteoksen kirjoittajan kuolemasta ei ollut vielä kulunut seitsemääkymmentä vuotta, hänen kirjastaan kirjoittanut otti yhteyttä perikuntaan. Kirjailijat olivat itse vastuussa siitä, etteivät tee tekijänoikeusrikkomuksia.

Moni kirjoittajista käytti huumoria. Alkuperäisteoksia, jotka leikittelevät kielellä, rakastettiin niin paljon, että niille voitiin myös irvailla lempeästi.

– Kuorrutteeksi tuli postmoderni tietoisuus, Erkka Mykkänen sanoo.

 

“Kuorrutteeksi tuli postmoderni tietoisuus.”

 

Juha Hurmeelle hän ehdotti novellin kirjoittamista Volter Kilven teokseen pohjautuen. Hurme sanoi miettivänsä asiaa. Hetken päästä Mykkäselle tulikin viesti: ”Terve. Aion kirjoittaa novellin ´Ylistalon huusissa´, jossa Järvelin menee paskalle.”

– Ensimmäisen version jälkeen annoin palautetta, että oikein hyvä, mutta voisitko kertoa lisää nimenomaan siitä ulostamisesta. Hurme vastasi, että ihan mahtava toive, ja viikon päästä häneltä tuli varsin perusteellinen kuvaus itse aiheesta, Mykkänen naureskelee.

Petri Tammiselle hän ehdotti Seitsemään veljekseen tarttumista, ja niinpä Jatkuu!-kokoelmasta voidaan lukea riemastuttava viidestoista luku kansalliskirjailijamme rakastetulle romaanille. Siinä veljekset oluenjuonnin ja painimisen ohessa pohdiskelevat muun muassa naisemansipaatiota.

Aapo: (- – -) Vaan kuinkas Simeoni sitten? Taikka Lauri? Tahdotkos väittää, että hekin tepastelevat täällä kukkoina ja hegemoonillisen maskuliinisuuden mallikappaleina?

Eero: Jaa, Simeoni tosiaan luettakoon marginaalisiin maskuliinisuuksiin, sen myönnän minäkin.

Simeoni: Hebrean kieltä!

(Petri Tamminen: Seitsemän veljestä. Viidestoista luku)

 

Juhani Karilan Sudenmorsian-käsittely on Mykkäsen mukaan idealtaan ”freesein”. Aino Kallaksen tarinan jatko-osaksi on siinä tehty ihmissusiaiheinen tietokonepeli. Iida Sofia Hirvosen Mirdja-tekstin kieli on puolestaan tuoretta hallitussa kömpelyydessään ja epäkirjallisuudessaan ja tuo nuoren, netissä kasvaneen naisen tietoisuuden esiin relevantilla tavalla. Saara Turusen Hannasta, Minna Canthilta alkusysäyksen saaneesta tekstistä, on tullut bloggareiden suosikki.

 

Kirjoittaminen hirvittää aina

Pakko kysyä: suomalaiset rakastavat Sinuheaan. Eikö yhtään hirvittänyt sotkeutua mukaan melkeinpä pyhään tekstiin?

Mykkänen pudistelee päätään. Kirjoittaminen hirvittää aina.

– Pelastus oli ajatella niin, että eihän tätä tarvitse koskaan julkaista, nyt vaan nautin tästä kirjoittamisesta. Kirjoitin fanina. Halusin nähdä mitä tarinassa tapahtuu. Sitten kun alkoi olla selvää, että teksti tulee olemaan kirjassa, ajattelin, että vaikka tulos olisi surkean huono ja jonkun mielestä pyhäinhäväistys, niin ei hänen olisi sitä pakko lukea. Minun novellini ei ole osa virallista kaanonia, sitä ei edes tarvitse ottaa huomioon.

– Kirjallisuus kuuluu kaikille. Ajatus siitä, että klassikot ovat pyhiä eikä niihin saa koskea, on mielestäni vanhentunut. Kaikkea materiaalia minkä käsiinsä saa, saa mielestäni käyttää, kunhan tekee sen tosissaan ja rehellisenä totuudelle ja itselleen. Klassikoita ei tarvitse kumarrella. Ne seisovat omilla jaloillaan eivätkä kaadu ja hajoa, vaikka joku niihin kajoaa.

 

“Klassikoita ei tarvitse kumarrella. Ne seisovat omilla jaloillaan eivätkä kaadu ja hajoa, vaikka joku niihin kajoaa.”

 

Miten kirjailijoiden kirjoittama fanifiktio eroaa fanifiktiosta netissä? Ei välttämättä olennaisesti, Mykkänen miettii. Lukijalle on tärkeintä, että hän viihtyy tekstin parissa. Erilaiset lukijat saavat iloa erilaisista teksteistä.

– Jatko-osia muiden alkuteoksiin kirjoittavia moititaan usein siitä, etteivät he tee jotain omaa. Jatkon tai fanifiktion kirjoittaja tekee kuitenkin rohkean teon. Hän asettaa alttiiksi oman suhteensa teokseen, josta vilpittömästi pitää.

Mykkänen ei myönnä itse nuorena kirjoittaneensa fanifiktiota, mutta muistelee myöhäisessä teini-iässä haaveilleensa, että kirjoittaisi Tarun sormusten herrasta Klonkun näkökulmasta.

– Tavallaan nuorena kirjoittaminen on aina fanifiktiota. Aloittelija matkii sitä mistä pitää ja matkimisen kautta löytää lopulta oman äänensä. Kirjoittamisen kuuluu olla hauskaa ja nautinnollista, eikä matkimista pidä pelätä. Nuorena luin paljon Stephen Kingiä, ja kyllä se näkyi teksteissäni.

karila

Juhani Karila. Kuva: Tomi Kontio.

 

”Iski kuin miljoona volttia”

Juhani Karila luki Aino Kallaksen Sudenmorsiamen yliopistoaikana, jolloin hän opiskeli sivuaineena kirjallisuustiedettä.

– Se iski kuin miljoona volttia. Halusin novelliini samaa energiaa. Kallaksen tyylin jäljitteleminen olisi kuitenkin ollut itsemurhaa, niin julmaa olisi vertailu. Tein siis jotain hyvin omaa, joka on vain innoittunut alkuteoksesta. Samalla se on syvä kumarrus alkuteoksen suuntaan. Jos jotain haluan sanoa niin tämän: ihmiset, lukekaa Sudenmorsian. Näin hienoa kamaa on joskus tehty, Karila kehottaa.

Kallaksen arkaainen, 1600-luvulle sijoittuvan pienoisromaanin kerronta ja Karilan tietokonepelaavan nykynuorison puhe ovat toisistaan niin kaukana kuin kuvitella saattaa.

– Henkilöt ovat sisällä pelimaailmassa, chat-kielenkäytössä. Ajattelin että olisi hauskaa, jos he puhuisivat toisilleen jollakin hoopon kuuloisella murteella. Olen itse Itä-Lapista, mutta lähipiirissäni on eräs joka osaa oulua erityisen hyvin, ja hän tarkasti minun ”oulunnokseni”. Minusta se toimii. Tulee hauska kontrasti.

RealCiri2000: tilasin sen halfbreedin

Infinitehammer: onnia sulle

RealCiri2000: määki lukkiin ghoulia. siellä sanottiin, että hafbreedissä saa pelata aalolla. se on hyvä, mää kyllästyin priidikkiin

 (Juhani Karila: Suenmorsian – Halfbreed)

 

Kunniaa alkuteokselle

Karila kertoo pitävänsä Jatkuu!-antologian näkökulmien moninaisuudesta. Kun aloittaa uuden tekstin lukemisen, ei yhtään arvaa mitä on tulossa.

– Pidän nykyisestä ns. hybridi-kirjallisuudesta, joka syntyy kun eri genrejä lyödään samaan läjään. Ehkä myös osia kokonaisista teoksista, tai aiheita. Jos sen tekee tyylikkäästi ja hyvin, tulos voi olla hieno ja innostava.

“Pidän nykyisestä ns. hybridi-kirjallisuudesta, joka syntyy kun eri genrejä lyödään samaan läjään.”

 

Kirjoittaessaan Karila halusi asettaa itsensä fanin asemaan ja tehdä kunniaa alkuteokselle. Se, että tekeillä oli oma juttunsa, eikä hän yrittänyt jatkaa alkuteosta, antoi suojan ja vapaat kädet, hän arvelee.

– Koin voivani tehdä mitä vain.

Hän sanoo, ettei tunne fanifiktiota eikä ole harrastanut sitä. Nuorena hän tosin kirjoitti kaverinsa kanssa yhteistä fantasiaromaania, joka ei ikinä ilmestynyt missään.

– Eikä ilmesty, hän hymähtää. – Luin myös paljon Tom Clancyn teknotrillereitä, ja serkun kanssa kesälomalla aloimme kirjoittaa vastaavaa ydinsota uhkaa -hommaa. Ehdimme kirjoittaa ehkä puoli sivua, kun rupesimme tappelemaan siitä, millainen nimi annettaisiin tuhoja tekevälle satelliitille. Serkku olisi halunnut antaa sille hävyttömän nimen ja minusta sillä piti olla oikea nimi. Taiteelliset erimielisyydet tulivat siis väliin.

Netissä kirjoittaminen voi Karilan mukaan olla hyvä tapa aloittaa kirjoitusharrastus. Se on matalan kynnyksen julkaisemista, jossa saa heti palautetta lukijoilta.

– Olisi hienoa, jos koulussa pitäisi lukea jokin kirja ja kirjoittaa siitä sitten jotain omaa. Se häivyttäisi rajaa lukijoiden ja kirjailijoiden väliltä. Kieli on kaikkien väline.

 

Emilia mukana alusta asti

Emilia läimäisi päiväkirjan kiinni, työnsi sen luotaan ja juoksi ulos ilman hattua, mieli lepattaen.

Hänessä oli alkanut kehräytyä uuden kertomuksen juoni.

Emilia ei ollut varma, olisiko juonessa viimein siementä kokonaiseen romaaniin. Mutta tuntui kuin tappavan kuivaan maahan olisi yllättäen ollut puhkeamassa kukantaimi – tämän oikun hän oli kokenut joskus ennenkin, kun ensin oli ollut varma, ettei pystyisi kirjoittamaan mitään, ei ehkä enää koskaan!

(Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent. Runotytön tarina jatkuu)

 

2000-luvun alussa Vilja-Tuulia Huotariselta kysyttiin kouluvierailulla fanifiktion kirjoittamisesta, eikä hän osannut vastata kysyjälle mitään.

– Olin nähnyt sitä verkossa, mutta en ollut lukenut yhtään fanifiktiokirjaa. Olin ällikällä lyöty siitä, että joku halusi kirjoittaa nimenomaan sitä – ja tässä sitä nyt itse ollaan!

Toukokuussa ilmestyi Emilia Kent, Huotarisen ja Satu Koskimiehen yhteinen jatko-osa kanadalaisen L. M. Montgomeryn Runotyttö-sarjalle, joka on kuulunut monen tyttösukupolven tärkeisiin lukuelämyksiin. Alkuperäinen 1920-luvulla kirjoitettu trilogia kertoo kirjailijaksi kasvavan nuoren Emilian tarinan. Kirjoista viimeisen lopussa Emilia on lopulta saavuttanut paitsi lupaavan alun uralleen myös lapsuudenystävänsä, taidemaalariksi päätyneen Teddy Kentin rakkauden.

 

“Idea Emilia Kent -kirjaan syntyi meidän ystävyydestämme ja yhteydenpidostamme.”

 

Oli suorastaan kohtalon määräämää, että Koskimies ja Huotarinen 2010-luvun Suomessa tarttuivat aiheeseen yhdessä. He tutustuivat toisiinsa kolmetoista vuotta sitten, kun Huotarinen osallistui SKS:n kirjallisuusarkiston keruuseen, joka koski Montgomeryn kirjojen lukukokemuksia ja josta Koskimies ja Suvi Ahola toimittivat teoksen Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt. Kun Prinssi Edwardin saarella, kirjailijan kotikonnuilla ja kirjojen tapahtumapaikalla, järjestettiin kirjailijan elämään ja tuotantoon pureutuva konferenssi, he lähtivät sinne yhdessä.

– Idea Emilia Kent -kirjaan syntyi meidän ystävyydestämme ja yhteydenpidostamme, jossa Emilian tulevaisuus on kulkenut mukana alusta asti. Olimme sekoittaneet yhteen ajatuksiamme Emilian elämästä ja Montgomerystä ihmisenä, puhuneet ja hiukan kirjoittaneetkin, Huotarinen kertoo.

Satu Koskimies ja Vilja-Tuulia Huotarinen. Kuva: Tomi Kontio.

Satu Koskimies ja Vilja-Tuulia Huotarinen. Kuva: Tomi Kontio.

 

Feministisempi ote

Fiktion kirjoittaminen yhdessä oli molemmille naisille uusi kokemus, yhteinen leikki.

– Emilian tapainen monipuolinen henkilöhahmo tuntui vaativankin kaksi katsetta, jotta hänen luonteensa useat puolet tulivat näkyviin. Työskentelimme saman tiedoston parissa, ja tekstimme menivät orgaanisesti toinen toisensa sisään, kuin palmikossa. Kun valmista tekstiä luki, ei aina edes muistanut, kumpi sen oli kirjoittanut. Se oli jännittävä tunne, Satu Koskimies sanoo.

Tavallaan äänessä oli kolmantena Montgomery itse. Häntä naiset kertovat kuunnelleensa hyvin uskollisesti.

– Kielemme on samaa kuin Montgomeryllä, koska olemme olleet se vaikutuspiirissä kaikki nämä vuodet, Vilja-Tuulia Huotarinen sanoo. Kirjallisuus todella vaikuttaa lukijoihinsa näinkin, antamalla heille käyttöön uusia – tai vanhoja – sanoja ja maailmoja.

 

“Olemme halunneet tuoda mukaan tietyn feministisen otteen.”

 

Aikaa ja paikkaa piti tietenkin hakea, koska alkuperäiset kolme kirjaa on kirjoitettu viime vuosisadan alkupuolella toisella mantereella. Olennaisinta oli suhde ja asenne asioihin, jotka sata vuotta sitten olivat tavanomaisia mutta eivät ole sitä enää.

– Olemme halunneet tuoda mukaan tietyn feministisen otteen. Montgomerylla sitä oli vain rivien välissä, Satu Koskimies sanoo.

 

Pinnanalaista värinää, edelleen

Lukija himoitsee saada tietää, mitä kuuluu edellisistä kirjoista tutuille henkilöille. Mukana ovatkin kaikki tärkeät hahmot, myös Dean Priest, Emilialle tärkeä ystävä ja aiempi kihlattu.

Koskimies ja Huotarinen puhuvat siitä, miten Dean on tarinoiden ”The Other”, vahva toimija, kuin kaivo johon on kätketty kaikki sellainen, mistä ei aikanaan voitu puhua. Montgomery kertoo rivien välissä muun muassa Deanin pimeän messun juhlimisesta ja hänen halustaan nuorta Emiliaa kohtaan. Deaniin kiteytyy Emilian kätketty, vasta heräämässä oleva seksuaalisuus, josta Montgomery ei ole voinut omana aikanaan kirjoittaa, samoin katkeruus ja omistamisenhalu.

– Näkymätön meissä tulee hänessä näkyviin. Meilläkin oli hänestä mielipiteitä, jotka muuttuivat oman tekstimme kirjoittamisen varrella. Itse koen ymmärtäväni häntä nyt paremmin, Huotarinen sanoo.

– Hän kuitenkin on Emilialle sielunveli, Koskimies sanoo.

Seksikohtauksia on uudestakaan kirjasta turha odottaa lukevansa. Koskimies ja Huotarinen toteavat, että kirjasta olisi tullut erilainen, jos nykykirjallisuuden keinot olisi otettu käyttöön. Nyt mukana tuli tietty, rajattu keinovalikoima.

– Pinnanalaista jännitettä ja värinää löytyy, Koskimies kiteyttää.

Naiset huomauttavat, että kirjoittajana L. M. Montgomery on joskus ilkeä, jopa misogynistinen. Suurina faneinakaan he eivät ole kritiikittömiä hänen tekstejään kohtaan. Toisaalta hänen kirpeä huumorinsa osuu kaikkiin, myös päähenkilöihin.

– Niille, jotka väittävät, että tyttökirjat ovat kilttejä, sanon: lukekaa Montgomerya, Huotarinen kehottaa. – Sellaista kritiikkiä uskontoa, ihmissuhteita ja kyläyhteisön valtarakenteita kohtaan! Ihmiset ovat kokonaisia, asema ei tee heitä paremmaksi. Se näkyy vaikkapa herra Carpenterissa, joka on Emilialle ja tämän ystäville suuri esikuva ja samalla krapulassaan räyhäävä juoppo.

Kirjailijan kasvukertomus

Voisi olettaa, että Emilia Kent -kirja kiinnostaa muitakin kuin suomalaisia. Montgomeryn teokset ovat edelleen suosittuja paitsi Kanadassa, myös muun muassa Unkarissa ja Japanissa.

– Kirja pyysi tulla, moni on ollut siitä innostunut. Minun ikäluokkani naiset ovat varmaan sen kuten aiempienkin Montgomeryn teosten suurin lukijakunta, Satu Koskimies arvelee.

 

“Kirja pyysi tulla, moni on ollut siitä innostunut.”

 

Vilja-Tuulia Huotarinen on eri linjoilla. Hän näkee nuoret naiset lukemassa ikäisensä naisen kasvukertomusta täynnä opettelun paikkoja ihmissuhteissa ja omassa työssä. Se mikä kaksikolle on Emiliassa tärkeintä, on tämän taiteilijuus.

– Kirjoittaminen on kirjan selkäydin, johtoajatus, Koskimies sanoo. – Ikuinen problematiikka on taiteilijan taiteellisen työn sovittaminen muuhun elämään.

Emilia saakin uudessa kirjassa monta mutkaa matkaan työnsä eteen. Tavallaan hänen täytyy itsenäistyä perheestään ja parisuhteestaan vielä kerran uudelleen.

– Montakos leimahdusta meidän kirjaan mahtuu? naiset laskeskelevat.

Niitä on useampia. Mutta näkyjä on vain yksi.

 

——————–

Teksti: Pauliina Susi, kuvat: Tomi Kontio

JULKAISTU KIRJAILIJA-LEHDESSÄ 2/2018