Maailma mahtuu sanaan

Kuva: Tomi Kontio

Viro on lyhyt sana ja pieni maa.

Lähes jokaisella suomalaisella on oma Vironsa – ja Eestinsä. Kun olin työssä Otavan tietokirjaosastolla 1990-luvun alussa, vakiinnutimme nimen Viro nopeasti käyttöön, vaikka se virolaisille itselleen viittaa lähinnä Virumaahan, osaan suuremmasta kokonaisuudesta nimeltä Eesti.

Viro-nimen käyttämisellä tehtiin selkeä ero neuvostokauteen. 1990-luku oli nimenmuutosten ja rajankäyntien, jopa sotienkin aikaa. Harvoin ihminen elämänsä aikana joutuu tai pääsee näkemään suuren valtakunnan hajoamisen.

Lehtemme kirjailijakuvassa kirjailija, kulttuurintutkija Rein Raud pohtii muun muassa sitä, mikä jää, kun suuret rakenteet romahtavat. Vaikka muutos olisi toivottu, kokonaisten sukupolvien mielenmaisema ei uudistu hetkessä. Murtumien ja jatkuvuuksien hahmottaminen on yksi humanistisen ja yhteiskunnallisen tutkimuksen keskeisiä tehtäviä – ja se on myös taiteen ydinainesta.

“Murtumien ja jatkuvuuksien hahmottaminen on yksi humanistisen ja yhteiskunnallisen tutkimuksen keskeisiä tehtäviä – ja se on myös taiteen ydinainesta.”

Viro onkin monelle suomalaiselle nimenomaan taiteen seutu. Oma rakkauteni Viroa kohtaan on syttynyt runouden ja proosan kautta; maisema, kirjallinen ja konkreettinen, on yhtä aikaa tuttu ja ratkaisevalla tavalla erilainen. Onkohan maailmankirjallisuudessa montakaan niin syvästi symbolista maisemaa kuin Jaan Krossin Pietarin tiellä -romaanissaan kuvaama rapautuva kalkkikivijyrkänne, jota viestinviejä ratsastaa epätoivoisella ja turhalla matkallaan keisarin luo?

Viro on myös ollut järkyttävällä tavalla tyhjäksi raivattu alue lähiseudullamme. Tajusin tämän konkreettisesti lukiessani Juhani Salokanteleen kirjoittamaa Jaan Krossin elämäkertaa Sivistystahto (2008). Kross ja hänen kollegansa astuivat hyvin autiolle kirjalliselle areenalle 1950-luvun Virossa. Kross itsekin oli ollut karkotettuna Siperiassa, ja useimmat suuret kirjailijaedeltäjät olivat kuolleet, lähteneet pakolaisiksi tai vaienneet.

Kävimme Tomi Kontion kanssa heinäkuussa haastattelu- ja kuvausmatkalla Tallinnassa ja Käsmussa tätä lehteä varten. Kun seisoimme Viron Kirjailijaliiton puheenjohtajan Tiit Aleksejevin kanssa sillä rannalla, jolta pakolaiset lähtivät Ruotsiin toisen maailmansodan loppukouristusten aikaan, historia tuntui olevan konkreettisesti läsnä. Sitä järkyttävää aukiota, jonka miehitys ja kyyditykset repivät virolaiseen mielenmaisemaan, on kuvattu kirjallisuudessa moniäänisesti ja monin taiteellisin keinoin, ja mikä mielenkiintoisinta, lapsikuvauksilla on tässä ollut oma tärkeä osansa; voidaan mainita vaikkapa Viivi Luikin Seitsemäs rauhan kevät ja Ilmar Taskan Pobeda 1946.

On hienoa, että Suomessa kustantajat ovat seuranneet virolaista kirjallisuutta ja huolehtineet sen suomentamisesta kautta vuosikymmenten. Tärkeä alue, jonka ei soisi unohtuvan, on lastenkirjallisuus. Minun ensimmäinen virolainen kirjani oli Sipsik, Rein Raudin isän Eno Raudin lastenkirja Anusta, Martista ja omapäisestä poikanukesta, jonka Mart valmistaa sisarelleen syntymäpäivälahjaksi.

Sipsik on viehättävästi kerrottu ja kuvitettu 1960-lukulainen kuvaus lasten maailmasta mielikuvituksen ja todellisuuden välissä – mutta kun nyt palaan siihen, havaitsen siinä yhtymäkohdan Rein Raudin lapsuudenmuistoihin; isän kirjahyllyssä on kallisarvoinen Kiina-aiheinen kuvateos, jonka Anu ottaa esille näyttääkseen sitä nukelleen.

Pienimpiinkin kirjallisen kulttuurin yksiköihin kätkeytyy miniatyyreina kulttuurin kuvia, ja pieneen maahan ja pieneen sanaan mahtuu loppumattomia maailmoja.

 

Sirpa Kähkönen
Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja