”Kirjoittaminen on se suuri ympyrä” – Runoilija prosaistina

Jouni Tossavainen. Kuva: Tomi Kontio

Kulunut vuosi on tuonut proosan kentälle monia runoilijoina aloittaneita kirjailijoita. Mikä ajaa runoilijan proosan pariin? Haluavatko kirjailijat rikkoa hiljaisuuden, joka runoteosten vastaanottoon liittyy suuren yleisön ja valtamedian piirissä?

 

Jouni Tossavainen. Kuva: Tomi Kontio

Yhä useampi runoilijana aloittanut kääntyy proosan puoleen. Tämän johtopäätöksen voi halutessaan tehdä ainakin vuoden 2016 aikana ilmestyneistä runoilijoiden esikoisromaaneista. Muun muassa Vesa Haapala, Risto Oikarinen, Joni Pyysalo, Jukka Viikilä ja Sinikka Vuola ovat julkaisseet vuoden aikana ensimmäiset romaaninsa.

Suuntaus ei tietenkään ole uusi, vaan runosta on siirrytty proosaan aikaisemminkin. Tunnetut prosaistit Kari Hotakainen ja Jari Tervo eivät ole julkaisseet runoja varhaisten kokoelmiensa jälkeen.

Jouni Tossavainen vastaa puhelimeen työhuoneellaan, jota hän pitää monen Kuopion vuoden jälkeen nyt Espoon Tuomarilassa.

– Nähdäkseni runoilijalla on kolme vaihtoehtoa järjestää toimeentulonsa. Ensimmäinen on tehdä ansiotyötä, toinen on saada apurahoja. Jos nämä eivät toteudu, pitää kirjoittaa proosaa, hän sanoo.

Tossavaisen edellinen romaani New Yorkin Lentävä suomalainen (Like 2014) kertoi juoksija Hannes Kolehmaisen tarinan.

– Runoilija luottaa sanaan. Proosaan tarvitaan myös massa. Lukijan huomio ei samalla tavalla kiinnity yksittäiseen lauseeseen, Tossavainen sanoo.

Toisaalta Tossavaisen teos Kesäpäivä (Like 2013) sijoittuu johonkin välimaastoon, jossa teonsanojen puuttuminen vie lukukokemusta runouden suuntaan.

Tossavainen on ilmoittanut, että syksyllä 2016 Palladium-kustantamolta ilmestyvä Se mikä jäi sanomatta jää hänen viimeiseksi paperille painetuksi runokokoelmakseen. Kokoelmaan on koottu Sunnuntaisuomalaisessa ilmestyneitä sanomalehtirunoja, mutta Tossavaisen mukaan yksikään niistä ei ole päätynyt kokoelmaan sellaisenaan.

Aiemmin Like-kustantamo on julkaissut liki kaikki Tossavaisen kokoelmat. Edellinen kokoelma Sininen torni (2015) sovittiin ntamo-kustantamolle, koska Like koki, ettei pystyisi markkinoimaan runokokoelmaa ja samoihin aikoihin ilmestynyttä romaania fiksusti. Viimeisen kokoelmansa Tossavainen halusi lisäksi julkaista J.K. Ihalaisen omistaman Palladium-kustantamon kautta siksi, että liittää vesivoimalla pyörivän mekaanisen painokoneen ja käsityön paperin aikakauden loppumiseen. Hän toteaa, että kokoelmasta olisi tuskin tullut Likelle kovin paljon tuloja.

– Tällä hetkellä kirjoitan tilausrunoa. Se on mukava haaste. Myös blogissani Kuva ja sana aion julkaista runoja, niitä perinteisiä, jotka eivät synny tekemällä vaan pullahtavat jostakin.

Tossavaiselle runo ja proosa eivät ole toisilleen vaihtoehtoja eivätkä erillään, vaan ne ovat sisäkkäisiä asioita.

– Kirjoittaminen on se suuri ympyrä. Se on savolaisittain sekä–että. Samaa asiaa eri tavoilla. Mainoksessa voi olla hyvä lause ja sanomalehdessä hyvä otsikko. Mikä sitä nautintoa lukijalle sitten tuottaakaan.

 

Runon ja proosan kaari

Jouni Tossavainen muistuttaa Tuomas Anhavan sanoneen, että jos runoilija ei ole 20-vuotiaana julkaissut, hänestä tuskin tulee runoilijaa.

– Runo ja proosa ovat myös ajankäyttökysymys. Nuoren elämä on kiihkeämpää ja nopeatempoisempaa. Esimerkiksi Leevi Lehto, Aila Meriluoto ja Pentti Saarikoski aloittivat hyvin nuorina.

Toiseenkin suuntaan on liikuttu. Veijo Meri aloitti prosaistina 50-luvulla ja julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa vasta 70-luvulla. Anni Sumari aloitti lyhytproosalla. Jotkut jatkavat proosan ja runon kirjoittamista rinnakkain, kuten Hannu Mäkelä ja Bo Carpelan.

Joni Pyysalo. Kuva: Tomi Kontio

Joni Pyysalo. Kuva: Tomi Kontio

Turkulainen kirjailija Joni Pyysalo muistuttaa, että runoilijalla pitää olla erityinen, yliherkkä suhde kieleen. Se on intuitiivinen, vaistomainen, kuten kuvataiteilijalla. Sitä ei voi tehdä tekemällä tai käsitteellistämällä.

– Runoja eivät prosaistit useinkaan opi kirjoittamaan. Vastaavasti runoilijat eivät välttämättä hahmota proosan rakenteita, juonta tai henkilökuvausta. Lyyrikko on onnellisessa asemassa, jos voi tehdä myös proosaa, Pyysalo sanoo.

Pyysalo julkaisi esikoisromaaninsa Alaska syyskuussa 2016. Hänen mukaansa tekstilajin vaihtaminen tuntui mielekkäältä jo siksi, että hän pääsi kirjoittajana opettelemaan uutta.

– Tein tietoisesti ensin novelleja (Ja muita novelleja, WSOY 2011), sitten vasta romaanin. Välissä kirjoitin runoelman Ostetaan myydään (WSOY 2013), jota tehdessäni keräsin samalla ideoita, materiaalia ja taustietoa romaaniin, Pyysalo kertoo.

Pyysalo työskentelee enimmäkseen täyspäiväisenä kirjailijana. Hän kirjoittaa jonkin verran artikkeleita ja kolumneja, mutta on vähentänyt muita kirjallisia töitä.

– Kirjailijan ammatti on sitä, että tehdään tosi monenlaista tekstiä, käytetään sananvapautta.

Hän yhtyy Tossavaisen näkemykseen siitä, että proosan vaatima tekstimassa edellyttää erilaista pitkäjänteisyyttä.

– Parhaissa romaaneissa yhdistyvät runouden kielentaju ja prosaistin kerronta, mistä kirjallisuushistoriamme tuntee monia ilahduttavia esimerkkejä, yhtenä vaikkapa Joel Lehtonen, Pyysalo sanoo.

 

Runoilijoiden työtavat

Sinikka Vuola on helsinkiläinen kirjailija, joka julkaisi esikoisromaaninsa Replika elokuussa 2016. Kolme runokokoelmaa julkaissut Vuola oli myös yksi kirjoittajista Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran Ihmiskokeita-kollektiiviromaanissa, joka ilmestyi keväällä 2016.

– Esikoisromaanin tekniikka ja keinot löytyivät, niin kuin runossakin, pitkän prosessin jälkeen, teosmaailman yksityiskohtien ja oikean rytmityksen etsimisen kautta. En koskaan ajattele, että kirjoitan nimenomaan runoa tai proosaa, vaan aloitan aina leikistä ja harjoituksesta. Lopputulos on sitten jotakin muuta kuin olin kuvitellut, Vuola kertoo.

Vuola kertoo, että runon ja proosan välillä liikkuminen on kiinnostavaa.

– Tuntuu luontevalta kehitykseltä, että muutaman runokokoelman jälkeen alkaa katsoa, mihin suuntaan kieli on johdattamassa. Sitä alkaa kyseenalaistaa aiempia juttuja, ja taiteellinen kehitys tapahtuu aina julkaisujen välissä.

Sinikka Vuola. Kuva: Tomi Kontio

Sinikka Vuola. Kuva: Tomi Kontio

– Joka kirjaa tehdessä on genrestä riippumatta aina eri kirjoittajaminä. Koen, että tämä työ on oikeastaan näyttelijän työtä. Pitää osata työprosessin aikana valita oikea vauhti ja energia, valjastaa vaunujen eteen oikeat hevoset, joilla pääsee maaliin.

Jouni Tossavainen kertoo, että siirtymä proosan pariin vaati aluksi uuden asenteen opettelua.

– Runoilijana sitä luottaa enemmän sanaan kuin kustannustoimittajaan. Halusin proosateoksissani luottaa lukijaan, mutta jouduin selittämään enemmän kuin olin aikonut. Silloin en tajunnut miksi. Nyt huomaan sen itse.

Tossavainen kirjoittaa runot ensimmäisenä aamulla, terävimmillä aivoilla. Proosaa hän voi kirjoittaa myös iltapäivällä, kun on nukkunut päiväunet, samoin korjailla jo kirjoitettua. Runoilija ja prosaisti saattavat vaihtaa paikkaa yhden työpäivänkin aikana.

– Mielenterveyden kannalta on hyvä hypätä seuraavaan asiaan, jos edellinen ei edisty, Tossavainen sanoo.

Joni Pyysalo kertoo, että kirjoitusprosessin näkökulmasta runo ja novelli eivät hänellä eroa kovin paljon toisistaan.

– Kummassakin kieli saa olla tiheää ja lyyristä, ja molemmat voi kirjoittaa yhden näyttämön, kuvan tai tunnelman varaan. Romaanissa juoni on elementti, jolla lukijaa voi myös manipuloida. Juoni käänteineen myös sitoo romaanin erilliset, peräkkäiset luvut yhteen.

Kirjoittajana hän näkee suuria eroja runon ja novellin sekä romaanin välillä siinä, että ensimmäisissä voi kuvitella pystyvänsä kutakuinkin seuraamaan, millaisen kokonaiskuvan tai -tunteen teksti loppuessaan lukijalle jättää. Romaanissa se ei enää ole mahdollista, koska kirjoittaja tietää romaanista niin paljon lukijaa enemmän ja juonen käänteitä ja tulkinnallisia mahdollisuuksia on niin runsaasti.

 

Runon ja proosan rajat ja rajattomuus

Joni Pyysalo sanoo, ettei proosan ja runouden estetiikalla ole hänelle juurikaan eroa.

– En ole koskaan piitannut runojeni estetiikan tai poetiikan kehittelystä enkä ole ollut kiinnostunut yliopiston lyriikan peruskurssilla opetettavan runouskäsityksen uudistamisesta.

Pyysalo kokee, että hänellä on proosassa jopa runoja enemmän vapauksia, koska hän ei ole vielä ehtinyt luoda itselleen niin paljon omia sääntöjä proosan kirjoittamiseen.

– Olen kirjoittanut jonkin verran keskeisrunoutta eli runon minän ympärille rakentuvaa lyriikkaa. Proosaan voi rakentaa runoa useampia henkilöitä taustoineen ja ristiriitoineen. Päällekkäisiä näkökulmia kertoja mukaan luettuna voi olla kaiketi määrättömästi, eikä yksikään ole välttämättä toista oikeampi tai todempi. Runoissa en dynamiikan takia koe mielekkääksi esittää kuin yhden, mahdollisesti ironian sävyttämän näkökulman kerrallaan.

Niin kutsuttua korkeakirjallisuutta on kirjoitettu Pyysalon mukaan liian pitkään liian pienelle piirille.

– Sillä ei juurikaan houkutella lukijoita. Jos lukijoita ei pidetä mukana kirjallisuudessa, joudutaan pahimmillaan tilanteeseen, jossa on tehtävä melkein selkokirjoja, jotta kirjojen lukemiseen kouliutumattomat lukijat ymmärtäisivät niitä. Yleisö tarvitaan.

Pyysalo pohtii, olisiko Suomessa enää mahdollinen tilanne, jossa runokokoelma myisi 26 000 kappaletta ja kelpaisi niin lukijoille kuin kriitikoille, kuten Aila Meriluodon Lasimaalaus vuonna 1946.

– Itse olen saanut runoistani aina erinomaista palautetta hyvin arvostetuiltakin kollegoilta sekä lukijoilta. Arvostelijat ovat odottaneet ehkä runoiltani jotain muuta, vaikkapa juuri pyrkimystä runouden uudistamiseen, Pyysalo sanoo.

Sinikka Vuola muistuttaa, että myös proosaa on hyvin monenlaista. Romaani Replika on hänen ehdotuksensa romaaniksi.

Replikalla ei ollut mitään esikuvaa, rakenteen idea tuli musiikin puolelta. Pari kirjallisuudentutkijaa kertoi minulle, etteivät hekään osanneet nimetä romaanilleni kirjallisia vastineita. Perinteistä tarinankerrontaa vastaan minulla ei ole mitään, mutta itselleni kirjoittajana se ei riitä motivaatioksi, etenkään niiksi 2–3 vuodeksi, joiden ajaksi aina pitää sitoutua kuhunkin teokseen.

Taiteen ja viihteen olennainen ero on Vuolan mukaan siinä, että viihde vastaa odotuksiin, kun taas taide kyseenalaistaa ja herättää näkemään uudella tavalla.

– Esimerkiksi niin sanotut kehittyvät henkilöhahmot eivät vain ole minun juttuni. Nykymaailma on hyvin pirstaloitunut, yhtenäiskulttuuria ei ole, ja taiteen tulisi mielestäni reflektoida tätä ilmiötä eri tavoin.


”Koen, että lukija on kuin hyvä ystävä, joka haastavan, ehkä kaoottisenkin puheen läpi ymmärtää, mistä on kyse.”


Vuola kertoo pitäneensä kymmenen vuotta ehdottomana työsääntönään, että olettaa aina itseään älykkäämmän lukijan.

– Tarkoitan, että lukijaa ei koskaan pidä aliarvioida. En voi sietää alleviivaavia, selitteleviä lauseita. Lukija ei kaipaa kainalosauvoja. Koen, että lukija on kuin hyvä ystävä, joka haastavan, ehkä kaoottisenkin puheen läpi ymmärtää, mistä on kyse.

Pyysalon mukaan kirjallisuudentutkimus saattaa pitää runoutta kirjallisuuden kuningaslajina, mutta niin sanotulle suurelle yleisölle nimenomaan romaani on kuningaslaji.

– Vähintäänkin haastavaa on, ettei ole yksinkertaista kirjoittaa yksinkertaista virkettä ja tarinaa siten, ettei lopputuloskin ole pelkästään yksinkertainen. Ja vielä mahdollisesti niin, että lopputuloksen lukevat vapaaehtoisesti sekä paatunut kirjallisuusihminen että vähemmän lukenut lukija, Pyysalo sanoo.

 

Kustantaja proosakirjan kätilö

Syntyykö proosakirja olennaisesti eri tavalla kustannustoimittajan tai kustantajan kanssa? Onko runoilijoille tullut ammatillisia yllätyksiä?

Joni Pyysalo kertoo, että romaanin julkaisemisessa yllättivät positiivisuus ja kiinnostus, jota romaanihanketta kohtaan esitettiin sekä kustantamosta että lukijoiden taholta.

– Marginaalikirjallisuus ei ole marginaalista vain taloudellisesti, vaan sitä todellakin myös seurataan marginaalisesti. On ollut ilahduttavaa huomata, että monet lukijat ovat odottaneet romaania, saaneet paljon sen lukemisesta ja kirjoittaneet palautetta, mikä on ollut yksi palkitsevimmista asioista tässä ammatissa.

Toinen yllätys oli, että romaanin kirjoittamisessa jäi paljon enemmän vastuuta kirjoittajalle, koska kirjoittaja on ainoa, joka osaa pitkän tekstin ulkoa. Vain tekijä tietää esimerkiksi sen, missä toisto on tahallista ja missä tahatonta, ja vain hänellä on kokonaisnäkemys toivotusta lopputuloksesta.

– Itseen pitää siis uskoa runoja ja novelleja enemmän, koska työprosessi on niin monivaiheinen ja pitkä, ja kustannustoimittajankin näkemykset ovat subjektiivisia – onneksi kuitenkin vähemmän subjektiivisia kuin tekstin kirjoittajan.

Sekä Vuola että Pyysalo sanovat, ettei lajinvaihtoon pyritty vaikuttamaan kustantamon taholta.

– WSOY ei ole koskaan ottanut puheeksi taloudellisia paineitaan julkaistessaan kirjojani tai koettanut ohjata minua kirjoittajana mihinkään suuntaan, mitä arvostan, Pyysalo sanoo.

Sinikka Vuola kertoo, että kustantaja tuntee hänen estetiikkansa.

– Minulla on ollut kymmenen vuotta hyvä yhteistyö Tammen kanssa, mihinkään ei ole painostettu. Replika ei ole valtavirtaproosaa, ja kirjoitin ennen sitä kolme runokokoelmaa, eli kirjoitan joka tapauksessa marginaaliin. Olen saanut kirjoittaa rauhassa, sivuilleni vilkuilematta.

Vuola kertoo, että myös Mahdollisen Kirjallisuuden Seura on osaltaan tukenut hänen kehitystään kirjailijana.

 

Kohina hellii ja kurittaa

Keskustelen Jouni Tossavaisen kanssa runouden ja proosan saamasta huomiosta ja palstatilasta.

– Kun Sininen torni ilmestyi, siitä julkaistiin kolme kritiikkiä. Kolehmais-kirjasta ilmestyi kolmetoista.

Hänen mukaansa runoilijan mahdollisuus saada kritiikkiä on usein kiinni Tuli&Savu-lehdestä tai Kiiltomato-verkkolehdestä, joka tekee kritiikin, jos Helsingin Sanomat ei sitä tee.

Jouni Tossavainen. Kuva: Tomi Kontio

Jouni Tossavainen. Kuva: Tomi Kontio

– Jos nämäkään eivät tee, mikä muu taho tekisi? Paitsi paikallislehdet. Mutta maakuntalehdilläkin on nykyään kritiikkipoolit. Jos ajatellaan, että kirjailija voisi kiinnostaa lukijoita Tervossa ja Karttulassa, mutta ei Lahdessa, kritiikki jää tekemättä.

Vuola muistuttaa, että runoilla on toisaalta oma sitoutunut yleisönsä, ja runokeikkoja on paljon.

– Runoskene on oma tanssinsa, ja runoilijan ammatti on täysin kaksijakoinen: siinä on päiväpuoli ja iltapuoli. Ensin kirjoitetaan päivät yksin, ja sitten on iltaelämä, jossa kirjoituspyjama vaihdetaan ihan toisenlaisiin vaatteisiin ja noustaan lavalle.

Runoilijoita on huomattavasti vähemmän kuin prosaisteja, ja melkein kaikki runoilijat tuntevat toisensa.

– Runoilijoilla on klubielämää ja open mic -iltoja. Se on myös hyvin lohdullinen skene. Lavalla saa kokea, ettei ole täysin väärässä oman kielensä kanssa.

Jouni Tossavainen kertoo puolestaan vetäytyvänsä vähitellen yhteisöllisemmästä runoilusta. Tapahtumien järjestäminen kärsii aktiivien puutteesta, ja kuusitoista vuotta Runopuulaakin kampanjoimista riittää hänelle.

Romaaneja julkaistaan paljon, runokokoelmia taas ainakin suuret kustantamot julkaisevat vain vähän. Miltä tuntuu runoilijan uudenlainen asemoituminen kirjallisen julkisuuden kannalta?

– Ainakaan myyntilukujen perässä ei proosaa kannata lähteä tekemään, koska suurin osa proosakirjoistakin myy niin vähän, Sinikka Vuola sanoo.

– Jos valitsee avantgarden, täytyy myös hyväksyä tietty pimeys. Ei ole realistista odottaa, että sadattuhannet lukevat sellaista, mikä kaikin keinoin koettelee proosan konventioita. Ja toisaalta: jos kirjoittamisen taustalla on valtava hyväksytyksi tulemisen tarve, siihen ahdinkoon ei suurikaan huomio riitä eikä auta, Vuola sanoo.

Joni Pyysalo pohtii runoilijan toimintaedellytyksiä 2000-luvulla.

– Runokokoelmia julkaistaan runsaasti pienkustantamoiden, nettikustantamoiden ja osuuskuntien kautta, ja kokoelmien julkaisu on keskittymässä yhä merkittävämmin niihin. Apurahoja hakevien kirjailijoiden määrä kasvaa jyrkästi suhteessa jaettavien apurahojen määrään. Aiemmin oli myös enemmän maksullisia töitä lehdissä, hän sanoo.

Kirjojen markkinointi on tullut myös osaksi kirjailijan työtä, eivätkä kirjastot enää automaattisesti tilaa niin paljon kirjoja.

Pyysalo kertoo, että ainakin kaksi seuraavaa kirjaa tulevat olemaan romaaneja.

– Yllätyin todella siitä, miten uskomattoman hyvää palautetta proosastani on tullut, mikä ei voi olla vaikuttamatta taloudellisten näkökohtien lisäksi siihen, mitä kirjoitan tulevaisuudessa.

 

 

——————–

Teksti: Saara Henriksson, kuvat: Tomi Kontio

JULKAISTU KIRJAILIJA-LEHDESSÄ 4/2016