kuva: Tomi Kontio
Fanifiktiolla viitataan yleisesti teksteihin, jotka perustuvat muiden luomiin teoksiin, kuten kirjoihin, elokuviin ja televisiosarjoihin, ja niiden maailmoihin, hahmoihin ja tapahtumiin. Yleensä fanifiktioon liittyy ajatus yhteisöllisestä, harrastusluonteisesta toiminnasta. Ilmiönä fanifiktio ei ole uusi, mutta sosiaalisen median myötä sen suosio on kasvanut, ja tekstit saattavat levitä aiempaa huomattavasti laajemmalle.
Entä mitä sanoo tekijänoikeuslaki? Tekijänoikeus on voimassa tekijän eliniän ja 70 vuotta tämän kuolinvuodesta. Tekijällä on yksinoikeus määrätä teoksesta valmistamalla siitä kappaleita ja saattamalla se yleisön saataviin (tekijänoikeuslain 2 §). Tekijänoikeus suojaa teoksen muotoa, eli tekijän persoonallista ilmaisua. Se ei suojaa tietoa, aiheita tai ideoita. Tekijän yksinoikeuden piiriin kuuluu määrätä teoksesta sekä muuttamattomana että muutettuna. Jälkimmäinen viittaa ns. jälkiperäisteoksiin. ”Vapaa muuttaminen”, jolloin syntyy kokonaan uusi, itsenäinen teos, ei edellytä tekijän lupaa (tekijänoikeuslain 4 §). Inspiroitua siis saa, mutta ei liikaa. Käytännössä rajanveto voi olla hyvin hankalaa. Olennaista arvioinnissa on se, muistuttavatko teokset tai niiden osat siinä määrin toisiaan, että niistä syntyy samuuselämys. Asia on ratkaistava aina tapauskohtaisesti.
Tällä hetkellä suoraan fanifiktioon liittyvää oikeuskäytäntöä ei löydy sen paremmin Suomesta kuin muualtakaan. Syynä lienee se, että tapauksia on ratkaistu sovinnollisesti, ja toisaalta se, että tekijät ja muut oikeudenhaltijat ovat pidättäytyneet toimenpiteistä. Kenties lähimpää aihetta liippaa yhdysvaltalainen oikeustapaus vuodelta 2009, joka koski Sieppari ruispellossa -romaanin nuorta päähenkilöä ikääntyneenä käsittelevää, ilman kirjailija J.D. Salingerin lupaa kirjoitettua romaania. Tuomioistuin katsoi, että kyseessä oli jälkiperäisteos, ja että teoksen julkaiseminen olisi merkinnyt tekijänoikeuden loukkausta. Toki jo teoksen kirjoittaminen, eli kappaleen valmistaminen, kuului tällöin Salingerin yksinoikeuden piiriin. Suunniteltu julkaisu oli kuitenkin selvästi kaupallinen, joten sitä ei voitane pitää fanifiktiona ainakaan termin tavanomaisessa merkityksessä.
Yhdysvalloissa oikeudellinen keskustelu on keskittynyt pitkälti siihen, voitaisiinko fanifiktio katsoa yksittäistapauksissa sallituksi ns. fair use -doktriinin nojalla, erityisesti silloin, kun teoksen käyttö on epäkaupallista eikä aiheuta markkinahäiriöitä. Kyseinen, hyvin tulkinnanvarainen doktriini korvaa Yhdysvalloissa osittain tarkat tekijänoikeuden rajoitukset. Mannermaisissa oikeusjärjestelmissä, kuten Suomen järjestelmässä, doktriini on kuitenkin tuntematon; käytön kaupallisuus tai epäkaupallisuus, markkinahäiriöt tai niiden puuttuminen, eivät vaikuta siihen, onko kyseessä tekijänoikeuden loukkaus vai ei.
Oikeuskäytännön puuttumisesta huolimatta lienee selvää, että fanifiktio kuuluu Suomessa käytännössä poikkeuksetta tekijän yksinoikeuden piiriin. Vähintäänkin yksittäinen teksti on jälkiperäisteos, jossa hyödynnetään merkittävissä määrin tekijän, esimerkiksi kirjailijan, persoonallista ilmaisua. Fanifiktio voidaan rinnastaa tavanomaisiin jatko-osiin (sequel) tai esiosiin (prequel), jotka kuuluvat myös tekijän yksinoikeuden piiriin. Lisäksi on mahdollista, että fanifiktio loukkaa samalla tekijän moraalisia oikeuksia, erityisesti respekti- eli kunnioittamisoikeutta. Tämä tulee kyseeseen, jos teosta muutetaan, tai se saatetaan yleisön saataviin tekijän kirjallista tai taiteellista arvoa tai omalaatuisuutta loukkaavalla tavalla.
Tiivistäen voi siis todeta, että fanifiktio on sallittua vain, jos tekijä sen sallii. Tekijä voi joko puuttua, tai olla puuttumatta hänen teostensa luvattomaan käyttöön.
Ville Toro
Suomen Kirjailijaliiton lakimies
