Kuva: Marjaana Malkamäki
Parhaimmillaan runo tavoittaa mielemme sisäisiä (ja sisäkkäisiä) maailmoja. Se puhuu kohti ja ohi, pää- ja sivumerkityksin, monesta asiasta yhtä aikaa, eri rekisterein, sävyin ja kaiuin. Juuri siksi onnistunut runo on ylivertainen taideteos. Se saa tuntemaan ja ihmettelemään, ihastumaan kieleen, rakastamaan sitä – niin kirjoittajansa kuin lukijan. Usein runous myös hämmentää, sillä se sysää totutun logiikan näyttämön nurkkaan.
Ei nurkka runoudelle ongelma ole, siellä se elää. Mutta nurkan menettäminen on.
Viime aikoina Suomessa monet kirjallisesti sivistyneet ovat kantaneet huolta runoudesta, sen tilasta ja tulevaisuudesta. Ongelmat juontuvat kirja-alan viime aikojen muutoksista ja kiteytyvät perustaviksi kysymyksiksi: Mistä enää löytyy kustantaja runokirjalle? Kuka toimittaa kirjan? Ottavatko kaupat runoteoksen myyntiin? Löytyykö tykkäysmediasta enää osaamista ja ymmärrystä runokritiikkien tekemiseen ja julkaisemiseen?
Huoli runoudesta on huolta runouden laadusta ja saatavuudesta.
Kirjoja on nykyisin vaivatonta ja halpaa tehdä, ja kun yhä useampi haluaa käyttää itsestään kirjailijan titteliä, markkinoille sutaistaan myös viimeistelemättömiä ja keskeneräisiä tuotoksia. Raja laadukkaan, hiotun ja kerroksellisen runouden ja säkeiksi asetellun, runoksi ”naamioidun” tekstin välillä hämärtyy. Myös ammattilaisuuden ja harrastajamaisuuden rajaa joudutaan käymään tämän tästä.
Jos runokirja maailmaan syntyy, sitä on vaikea maailmasta löytää. Useimpia saa vain nettikaupoista. Se ei sinänsä ole ongelma, kunhan runokirjojen ostajat ehtivät tottua ajatukseen. Muutokseen kuuluu sekin, ettei runoteos enää välttämättä ole kirja. Runojen esittämisen perinne vankistunee tulevaisuudessa entisestään, ja erilaiset runotapahtumat keräävät yleisöä.
Entä miten käy runoilijoiden toimeentulon? En puhu nyt siitä, ettei runokirjojen myyntituloilla pysty elämään: ei ole koskaan pystynyt, muutamaa onnellista poikkeusta lukuun ottamatta. Puhun apurahoista. Moni ansioitunutkin runoilija kantaa huolta siitä, ohitetaanko hänet apurahoja jaettaessa harvan julkaisutahdin takia. Hitaus ei aina johdu runoilijasta, vaan useimmiten kustantajasta, jonka julkaisuohjelmaan sopii vuosittain vain muutama runoteos. Ahkerasti kirjoittava runoilija ei välttämättä saa teoksiaan julki yhtä usein kuin aiemmin. Erilaisten apurahalautakuntien tuleekin tunnistaa syyt runoilijoiden mahdolliseen harvaan julkaisutahtiin, eikä rangaista heitä siitä.
Pohjimmiltaan runon ahdingossa on kyse taloudesta. Se kuulostaa paradoksaaliselta, koska puhutaan kirjallisuudenlajista, jolla ei koskaan ole ollut sijaa tuotantotaloudessa. Tähän asti kustantaja on kantanut taloudellisen vastuun runojen kustantamisesta. Yhä harvempi kustantaja suostuu siihen nykyisin. Yksi ratkaisu ongelmaan voisi olla tuotantotuki, jota kustantajat hakisivat laadukkaiden runokirjojen toimittamiseen ja kustantamiseen. Liitto on alustavasti keskustellut ideasta Kustannusyhdistyksen kanssa. Tällainen tukimuoto istuisi hyvin esimerkiksi Taiteen edistämiskeskuksen linjaukseen tukea taiteen välittäjäporrasta. Siksi juuri nyt on oikea aika tällaiselle hankkeelle. Asialla on toivottavasti enemmän painoarvoa päättäjien silmissä, jos kirjailijat ja kustantajat yhdessä sitä ajavat. Eläköön yhteistyö – ja runo!
Jyrki Vainonen
Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja
