Toinen olohuoneemme

Sari Malkamäki ja Silene Lehto. Kuva: Tomi Kontio

Sari Malkamäki ja Silene Lehto. Kuva: Tomi Kontio

Silene Lehto, Sari Malkamäki ja Marko Kitti kertovat, miten kirjastot tekivät heistä kirjailijoita. Miten pitäisi suhtautua siihen, etteivät kirjat välttämättä ole tulevaisuuden kirjastoissa enää pääroolissa?

 

Helsingin Rikhardinkadun kirjaston oveen kiinnitetty lappu toivottaa tulijat tervetulleiksi niin englanniksi kuin arabiaksikin. ”Kirjasto on ilmainen, turvallinen ja avoinna kaikille.”

Lause on niin itsestäänselvä meille kantasuomalaisille, ettei sitä tule edes ajateltua.

Historiallinen, kuvauksellinen rakennus tuntuu täydelliseltä paikalta keskustella kirjastoista kirjailijoiden kanssa.

Olen sopinut tapaamisen runoilija Silene Lehdon ja novellien mestari Sari Malkamäen kanssa. Naiset tapaavat ensimmäistä kertaa, mutta keskustelu sujuu niin luontevasti, että tuntuu kuin he olisivat tunteneet toisensa pitempään.

Meille neuvotaan rauhallinen keskustelusoppi toisesta kerroksesta, suomenkielisen kirjallisuuden osastolta. Istumme korkeiden ikkunoiden eteen, lokakuinen aurinko paistaa kirpeästi.

Rikhardinkadun kirjastotalo oli valmistuessaan vuonna 1881 Pohjoismaiden ensimmäinen yleiseksi kirjastoksi suunniteltu rakennus. Helsinkiläisten pääkirjastona se toimi vuoteen 1986 saakka.

Kirjailijoita ei tarvitse suostutella puhumaan lapsuuden kirjastomuistoistaan. Ne ovat meille kaikille rakkaita ja nostalgisia, muistamme lapsuuden kirjastomme tunnelman, lempikirjojemme hyllypaikat.

Erityisen kiinnostavaa sekä Lehdossa että Malkamäessä on se, että heillä on näkökulma kirjastolaitokseen kirjaston sisäpuolelta. Lehto on tällä hetkellä hoitovapaalla Kallion kirjaston kirjastonhoitajan työstään, Malkamäki on aikoinaan istunut tiskin takana niin kotikuntansa Alahärmän kirjastossa, sairaalakirjastossa kuin helsinkiläisessä kirjastoautossa, josta käsin hän oppi tuntemaan pääkaupunkia 1980-luvun alussa.

 

Keskittymisen taidosta

– Opin lukemaan 1960-luvulla. Hakolan kyläkoulun lastenpuoli oli äkkiä kahlattu läpi, aikuistenkirjojen lainaamiseen piti saada vanhemmilta lupa. Aloitin historiallisesta viihteestä: Kaari Utrion kirjoista ja Gwen Bristowin Louisiana-trilogiasta, Sari Malkamäki kertoo.

Hän on julkaissut yksitoista teosta, novelleja ja romaaneja. Viimeisin novellikokoelma, Viisas vaimo, ilmestyi 2011.

Malkamäki kirjoitti seitsemänvuotiaana ystäväkirjaan haluavansa joko runoilijaksi tai kirjailijaksi. Pohjanmaan kodissa asuttiin yhdessä kolmen sukupolven kanssa. Kirjat olivat luonteva osa elämää, lukea sai aina kun tahtoi.

Silene Lehtokin ajatteli jo pienenä, että hänestä tulee kirjailija. Esikoisrunokokoelma Hän lähti valaiden matkaan ilmestyi neljä vuotta sitten, toinen runoteos Lumikin sydän viime vuonna.

– Jo ennen kuin osasin kirjoittaa, sanelin äidille runoja.

“Kirjastoon ei voinut koulun jälkeen tuosta vaan poiketa, vaan sinne piti varta vasten ajaa autolla. Retket kirjastoon olivat tapauksia.”

1970-luvun lopussa syntynyt Lehto asui lapsuutensa maalla Kouvolan ja Valkealan välissä. Kirjastoon ei voinut koulun jälkeen tuosta vaan poiketa, vaan sinne piti varta vasten ajaa autolla. Retket kirjastoon olivat tapauksia. Kassiin tarttui Tarzaneita, Jack Londonin seikkailukirjoja, Maria Gripeä, Astrid Lindgreniä.

Kirjailijat pysähtyvät hetkeksi pohtimaan Anni Polvan Tiina-sarjaa, mikä käynnistää tärkeän keskustelun. Sari kertoo aikanaan ahmineensa Tiinoja, kun taas Silene ei voinut sietää Polvan kirjoja. Naiset miettivät, liittyvätkö mieltymykset sukupolvien eroihin.

Monille nykyteineille Tiinat näyttäytyvät huvittavina. 2010-luvun lukijoille on tarjolla valtavan paljon lasten- ja nuortenkirjallisuutta, lajityyppejä dystopiasta dekkareihin. Mitä enemmän tarjonta monipuolistuu, sitä vähemmän kuitenkin luetaan. Nurinkurista!

– Ihmisten vähästä vapaa-ajasta kilpailevat netti, elokuvat, televisio, pelit ja niin edelleen. Kyse on laajasta yhteiskunnan muutoksesta. Kirjallisuus on tulevaisuudessa pienemmän piirin juttu, mutta eihän se sen arvoa vähennä, Lehto ajattelee.

Hän uskoo, että tapa lukea syntyy lapsuudessa, ja lapsia ja nuoria pitäisi innostaa kirjallisuuden pariin entistä enemmän tarjoamalla kiinnostavia kirjoja.

– Kuinkahan monen lukuinto tapetaan koulujen äidinkielentunnilla tarjoamalla väärille lukijoille vääränlaisia kirjoja väärään aikaan? hän kysyy.

Sari Malkamäki pohtii, että aistiärsykkeiden ja tiedon tulva on valtava, eikä pirstaleinen ajankäyttö suosi sellaista hidasta poissaoloa, mihin lukemisen uppoutumisen viehätys perustuu.

– Mikään ulkopuolinen konsti, painostus tai houkutus ei auta, ellei ole mahdollisuutta tai kykyä keskittyä. Matka siihen, että lukemisesta tulisi luonnollinen osa elämää, alkaa jo aivan pienenä, kun saa rauhoittua siihen, että kuulee tarinoita. Kirjastolla on roolinsa siinä, että lapsen ulottuvilla on kirjoja riippumatta siitä, missä päin maata tai millaisessa perheessä asuu.

 

Googleen vai kirjastoon?

Entäpä millainen työkalu kirjasto on kirjailijalle? Tarvitseeko kirjastoon nykyisin edes mennä, kun ”kaikki tieto” on vain yhden klikkauksen päässä?

Malkamäki kertoo, ettei hän tee varsinaista taustatyötä kirjojaan varten, mutta jos hän haluaa syventää vaikkapa henkilöhahmojensa ammattikuvausta, hän menee kirjastoon hakemaan sytykettä ajattelulleen. Hän saattaa lukea harppoen kirjoja, tehdä muistiinpanoja ja ”paahtaa” itsestään esiin jotakin sellaista, joka ei oman työpöydän ääressä juolahtaisi mieleen.

Vaikka tiedonhaku on nykyisin periaatteessa helppoa, Lehto on työssään huomannut, että ihmisten tiedonhankintataidot voivat olla kehnot. Jopa monille aikuisille kaikki painettu, internetissäkin julkaistu, on faktaa, eikä lähdekritiikkiä esitetä.

Kirjaesitelmäntekijöiden kanssa asioidessaan Malkamäki on huomannut, että nuoret etsivät netistä valmiiksi analysoitua tietoa, valmiita tulkintoja kirjoista. Klikkauskulttuurin keskellä oma ajattelu unohtuu.

Tämän jutun kirjoittaja on saanut nuorilta lukijoiltaan tällaisia viestejä: ”Opettaja käski selvittämään, kuinka suosittu olet. En löytänyt Googlesta vastausta. Kuinka suosittu siis olet?” tai ”Netistä ei löydy sinusta mitään tietoa”, kun hakukone löytää 0,40 sekunnissa nimelläni melkein 20 000 tulosta.

 

Arvokas kulttuurirakennus

Rikhardinkadun kirjaston historiallinen miljöö houkuttaa keskusteluun kirjastojen tulevaisuudesta.

Helsingin uuden keskustakirjaston rakennustyöt alkoivat tänä syksynä. Kirjasto rakennetaan päärautatieaseman lähelle. Valmistuttuaan vuonna 2017 kirjasto tavoittelee noin 10 000 kävijää päivässä, noin 2,5 miljoonaa kävijää vuodessa.

– Tuntuu hyvältä, että keskustakirjastoon satsataan, että se on herättänyt paljon keskustelua ja herättää varmasti jälkikäteenkin. On tärkeää, että kirjasto tulee aivan keskustaan, Malkamäki sanoo.

Keskustakirjasto aktivoi nettisivuillaan nuoria ideoimaan tulevaisuuden kirjastoa: ”Sinä 15–29-vuotias helsinkiläinen, menetkö uuden ajan kirjastoon bloggaritapaamiseen, tekemään video-CV:n vai musademon?”

Silene Lehto uskoo, että kirjastojen ihanteet pysyvät samoina: tasa-arvoisuus, kaikille yhtäläinen pääsy tietoon, mahdollisuus sivistää ja kehittää itseään. Vaikka kirjan merkitys muuttuu, kirjastot eivät kuitenkaan ole muuttumassa pelkästään kahvakuulien ja ompelukoneiden lainaamoksi.

 

Kirjasto, kohtaamo vai lataamo?

Kirja-ala elää keskellä rakennemuutosta. Kirjastot tulevat erikoistumaan, kirjastonhoitajien tehtävät muuttumaan. Jo nyt kirjastoissa tarvitaan kirjallisuuden ammattilaisten lisäksi tietotekniikan osaajia ja nuoriso-ohjaajia. Vuonna 2007 alalla aloittanut Lehto sanoo, että hänen työnkuvansa on muuttunut jo tässä ajassa – on mahdoton ennustaa, mitä hän tekee vuoden 2025 kirjastossa.

– Kirjastot muuttuvat toiminnallisemmiksi. Jo nyt aktiivikävijät tulevat lukemaan päivän lehdet ja käyttämään nettiä, eivät lainaamaan kirjoja.

Kirjastoista tulee entistä enemmän kansalaisten olohuoneita, joissa voi esimerkiksi järjestää tapahtumia. Jo nyt kirjastoissa on pidetty häitä ja sinkkutapahtumia.

– Olipa siitä mitä mieltä tahansa, se tuntuu väistämättömältä, Malkamäki sanoo.

Pohdimme jopa hiukan poleemisesti, pitäisikö tulevaisuuden kirjastolle keksiä jokin muu nimi. Lehto ei usko, että nimen vaihtaminen on ajankohtaista ainakaan seuraavaan kymmeneen vuoteen. Kirjasto on hyvä, olemassa oleva ”brändi”, joka on vahvasti osa ihmisten kokemusmaailmaa.

Malkamäkikin suhtautuu nimen vaihtamiseen varauksellisesti:

– Kohtaamo voisi kertoa olohuoneideasta, mutta yhtä hyvin se voisi olla salakapakka tai ”lataamo”, joka olisi metaforisesti osuva, mutta viittaa patruunatehtaaseen tai mielisairaalaan. Kirjasto on vankasti ja kootusti juuri mitä se onkin!

Puhutaanpa vielä hetki kirjastojen ydintoiminnasta. Minkä kirjan kirjailijat haluaisivat juuri nyt lainata? Pienen pohdinnan jälkeen Malkamäki valitsee Petri Tammisen Meriromaanin, Lehto Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupungin.

 

Kirjailija, joka ei käy kirjastossa

Marko Kitti vastaa Facebook-viestiini Eastbournessa, Englannin etelärannikolla, jossa hän on asunut perheineen viimeiset kuusi vuotta. Aamu 90 000 asukkaan kaupungissa, joka on tunnettu rantakadusta ja kielimatkalaisistaan, on alkanut brittiläisen kaatosateisena, mutta puoliltapäivin sää on selkeytymässä.

Kirjailija lähettää valokuvan kaoottisesta, varsin tunnistettavasta työpöydästään, joka on täynnä kirjoja ja paperipinoja. Sitä ei kovin moni suomalainen vielä tiedä, mutta Kitin englanniksi kirjoittama ja itse kuvittama Jesper Jinx -lastenkirjasarja on tekemässä kansainvälistä läpimurtoa.

Marko Kitti. Kuva: Mirka Kitti

Marko Kitti. Kuva: Mirka Kitti

 

Sarjan käännösoikeudet on myyty Puolaan, Kiinaan, Tšekkiin, Turkkiin ja Vietnamiin. Kirjasarjan, jonka hän polkaisi käyntiin omakustanteena Create Space -palvelun kautta ja aluksi pilke silmäkulmassa: ystävä ei uskonut, että Kitistä olisi kirjoittamaan englanniksi.

11-vuotiaan Jesper Jinxin huumori vetää puoleensa niitäkin lapsia, jotka mieltävät lukemisen tahmeaksi. Kitille kirjat ovat lapsesta saakka olleet luonnollinen osa elämää. Yhtä luonnollinen kuin jalkapallo: 1970–80-lukujen taitteessa oli ihan ok, että urheileva poika luki myös kirjoja.

Kitin varhaisimmat kirjamuistot kytkeytyvät Turun pääkirjaston vieressä asuneeseen mummiin. Mummilla oli tapana viedä lapsi kirjastoon, joka muksun silmin oli valtava.

– Muistan sen valtavan avaruuden ja ne tuoksut!

Pääkirjastosta mukaan tarttuivat Rasmus Nallet ja kuvakirjat. Samalla kun mummi lainasi kirjoja, pieni Marko kuunteli satuja kuulokkeet päässään.

Kaikkein elävimmin Kitti muistaa kuitenkin Ilpoisten kirjaston, koska ala-asteella lukeminen vei täysin mennessään. Hän ahmi Viisikot, Salaisuus-sarjan, Tarzanit ja pinoittain lastenromaaneja ja sarjakuvia. Nupullaan oleva tuleva kirjailija kirjoitti tuolloin ensimmäisiä kirjoituksiaan äidin kirjoituskoneella ja plagioi ideoita lukemistaan kirjoista.

– Voin helposti väittää, että ilman kirjastoa minusta ei olisi tullut sen paremmin lukijaa kuin kirjoittajaakaan.

Kitin lauseen allekirjoittaa todennäköisesti suurin osa Kirjailijaliiton jäsenistä.

Vanhemmilla ei olisi millään ollut mahdollisuutta ostaa kaikkia niitä kirjoja, joita ahmimisikäinen poika hotki.

 

Tuhansien niteiden tuoksu

Ulkomailla asuessa Kitin kirjastosuhde on muuttunut. Isossa-Britanniassa kirjastoa ei käytetä samalla lailla kuin Suomessa. Kitti on käynyt sekä kaupunginkirjastossa että kotikaupunginosansa vapaaehtoisvoimin pyöritettävässä Old Town Community -kirjastossa, mutta nykyisin suurin osa kirjoista tulee ostettua hyväntekeväisyysjärjestöjen myymälöistä. Britanniassa uudetkin kirjat ovat edullisia, Suomessa arvonlisävero kallistaa hintoja.

“Kirjan elinkaari kirjakauppojen hyllyllä on yleensä kovin lyhyt, mutta lainakorvauksista tippuu roposia vielä vuosia teoksen julkaisun jälkeenkin.”

Kitin yleisvaikutelma on, että suomalainen kirjastolaitos voi hyvin, vaikka viime vuosien silmiinpistävimpiä uutisotsikoita ovatkin olleet ”Se ja se kirjasto lakkautetaan”. Digitalisoituminen muuttaa väistämättä kirjastoja, mutta silti otsikoiden lukeminen on murheellista. Kitti pitää hyvänä suuntauksena sitä, että kirjastoista voi lainata e-kirjoja.

– Itse luen kirjat aina mieluummin painettuina versioina, mutta en ole missään tapauksessa sähkökirjoja vastaan. Katson tätä asiaa tietenkin kirjailijan näkökulmasta ja näen sähkökirjat ennen kaikkea piristävänä mahdollisuutena painetun kirjan ohessa.

Tulevaisuuden kirjastoilta Kitti toivoo, että hyllyt pysyvät paikallaan – kirjailijan terveisiin yhtyvät myös Silene Lehto ja Sari Malkamäki – ja että tuttu tuhansien niteiden tuoksu säilyy. Nimeä hän ei menisi muuttamaan. Niin kauan kuin ”kansalaisten olohuoneesta” löytyy luettavaa, laitoksen nimeä ei tarvitse vaihtaa.

Kitti pitää kirjailijavierailuja tärkeänä osana kirjastojen palveluja.

– Muistan käyneeni jo Ilpoisten kirjastossa kuuntelemassa lastenkirjailijoiden juttutuokiota. Oli jännittävää tavata ”ihan oikea kirjailija”.

Lainauskorvausjärjestelmää Kitti kehuu varsinkin nyt, kun korvausten tasoa on pikkuhiljaa saatu nostettua lähemmäs muiden Pohjoismaiden tasoa. Kitti pitää tärkeänä, että kirjailijat saavat korvauksen, vaikkakin pienen, lainatuista kirjoista.

– Kirjan elinkaari kirjakauppojen hyllyllä on yleensä kovin lyhyt, mutta lainakorvauksista tippuu roposia vielä vuosia teoksen julkaisun jälkeenkin.

Mikä kirja Kitille on juuri nyt ajankohtainen? Minkä kirjan hän lainaisi kirjastosta? Vastausta ei tarvitse miettiä: jatko-osan amerikkalaisen Ransom Riggsin teokselle Miss Peregrine’s Home for Peculiar Children.

 

…………………………………………..

Kirjastolaki uudistuu – maksuttomuuden säilyttäminen avainasia

Kuntien järjestämiä yleisten kirjastojen kirjasto- ja tietopalveluja koskeva laki uudistetaan. Kirjastolain uudistamisella Opetus- ja kulttuuriministeriö pyrkii edistämään asukkaiden osallisuutta ja sivistyksellisten perusoikeuksien toteutumista verkottuneessa kansalaisyhteiskunnassa sekä turvaamaan tiedon ja kulttuurin yhdenvertaista saatavuutta.

Tavoitteena on myös edistää demokratiakehitystä ja vahvistaa yleisten kirjastojen toimintaedellytyksiä nopeasti muuttuvassa ympäristössä.

Koko maan kattava kirjastoverkko toteuttaa ministeriön mukaan kansalaisten sivistyksellisiä perusoikeuksia ja varmistaa asukkaiden tiedon ja kulttuurin saatavuuden. Kehittyneet, asukkaiden tarpeita vastaavat kirjasto- ja tietopalvelut vähentävät digitaalista kuilua ja tiedollista syrjäytymistä.

Opetus- ja kulttuuriministeriön asettama työryhmä on laatimassa ehdotusta kirjastolain ja siihen liittyvän lainsäädännön uudistamisesta. Lain uudistumisen lähtökohtana on maksuttomuuden säilyttäminen.

 

Kirjasto parantaa elämänlaatua

Kirjastopalvelut ovat käytetyin kaikki kunnat kattava tiedon ja kulttuurin perus- ja lähipalvelu. Lähes 50 prosenttia asukkaista käyttää kirjastoa vähintään kerran kuukaudessa. Vähintään kerran viikossa kirjastossa käy lähes 20 prosenttia asukkaista (Julkisten palvelujen laatubarometri ja verkkopalvelut 2011).

Käyttäjäkyselyn (2013) tulosten perusteella lähes yhdeksän kymmenestä vastaajasta kokee kirjaston parantaneen elämänlaatuaan.

Kirjastolakia uudistavan työryhmän puheenjohtajana toimii kulttuuriasiainneuvos Hannu Sulin.

Mitä mieltä hän on kirjailijoiden keskuudessa esiintyvästä huolesta, väheneekö kirjojen merkitys kirjastoissa?

– Kaikissa selvityksissä ja kyselyissä kirjastoaineistot ja erityisesti kirjallisuus nousevat esiin kirjaston kivijalkana. Kirjastojen itsensä järjestämät tapahtumat liittyvät pääasiallisesti kirjallisuuteen ja lukemisen edistämiseen. Itse näen kirjallisuuden aseman vahvana myös ”tulevaisuuden kirjastossa”. Tarvitsemme tarinoita ja niiden kertojia.

– Toki myös kirjastonkäytössä on tapahtunut ja tulee tapahtumaan muutoksia, mutta näen ne asioina, jotka ovat lähellä ydintoimintaa ja jotka vahvistavat sitä. Suomalainen kirjallisuus on yhteinen asia.

Uuden lain on määrä tulla voimaan vuoden 2017 alusta.

 

………………………………..

Teksti: Terhi Rannela, Kuvat: Tomi Kontio ja Mirka Kitti

JULKAISTU KIRJAILIJA-LEHDESSÄ 4/2015