Siitä, missä muisti eksyy, alkaa tarina

Mila Teräs. Kuva: Tomi Kontio

Mikä merkitys muistilla on kirjailijan työssä? Kysyimme Mila Teräkseltä, Risto Ahdilta ja Jani Niemiseltä.

Emme ajattele sitä aktiivisesti kovin usein, puhumme kenties mieluummin mielikuvituksen merkityksestä, vaikka juuri muisti on kirjailijan keskeisimpiä työkaluja.

Seuraavilla aukeamilla pohdin kolmen kirjailijan kanssa sitä, mikä merkitys muistilla on heidän työskentelyssään. Miten abstraktin asian voisi konkretisoida?

Yksinkertaistettuna muisti on kykyä tallentaa ja palauttaa mieleen menneitä kokemuksia. Kaikki älyllinen toiminta perustuu muistiin. Ilman muistia meillä ei olisi identiteettiä eikä menneisyyttä, emme tunnistaisi puolisoitamme tai lapsiamme, käsityksemme maailmasta olisi yksittäisten, kaoottisten havaintojen virtaa. Emme ymmärtäisi sanoja tai kieltä, emme osaisi muodostaa mielikuvia.

 

Liikahdus museossa

Täällä on hyvä kirjoittaa, ajattelen, kun lähestymme valokuvaaja Tomi Kontion kanssa Virenojan kylää Orimattilassa. Unelias maalaismaisema ei ole vielä puhjennut kevääseen, samana iltapäivänä sataisi vielä lunta. Täällä kirjailija Mila Teräksen kauniilla, hiotuilla lauseilla on tilaa syntyä.

Teräs avaa meille oven punaiseen, 1980-luvulla rakennettuun tiilitaloon. Pihapiiri kantaa perheen tarinaa. Tiilitalo on Teräksen puolison Vesan lapsuudenkoti, talon takana olevassa vaaleansinisessä puutalossa ovat aikanaan asuneet puolison isovanhemmat. Nykyisin kodikas mökki toimii kirjailijan työtilana, kunhan säät vähän lämpiävät. Esineet henkivät historiaa: puuhella, kuparikattilat, pitsiverhot ikkunassa.

– Kirjailijana olen koko ajan tekemisissä muistamisen kanssa. Kirjoitan oman elämänkokemukseni ja muistojeni läpi: tunnemuistojen, paikkamuistojen, kirjamuistojen, Teräs pohtii.

 

”Kirjoitan oman elämänkokemukseni ja muistojeni läpi: tunnemuistojen, paikkamuistojen, kirjamuistojen.”

 

Hän on hiljattain julkaissut Helene Schjerfbeck -aiheisen romaanin Jäljet. Teoksessa viimeisiä, kaunistelemattoman raadollisia omakuviaan Saltsjöbadenin ylellisessä kylpylähotellissa maalaava taiteilija käy läpi edesmenneen ystävänsä Helena Westermarckin kanssa elettyä elämää. ”Näin vanhana sitä elää puoliksi unissaan, kun kalpeat muistot heräävät väreihin”, Schjerfbeck sanoo. Lopussa palataan alkuihin.

Mikä on Teräksen ensimmäinen muisto Schjerfbeckistä?

– Menin kymmenvuotiaana äidin kanssa kansalaisopiston öljyvärimaalauskurssille. Tutkimme taidekirjoja ja hankimme niitä kotiinkin. Helenen omakuvat jäivät mieleeni jo silloin. Kurssilla joku nainen jäljensi Pajunkissatyttöä.

Vuosien edetessä Schjerfbeck tuli ohimennen vastaan taidenäyttelyissä ja postikorteissa. Vuonna 2003 ilmestynyt Rakel Liehun Helene herätti uudestaan kiinnostuksen, mutta Teräs ei tiennyt silloin, että tulisi vielä itsekin kirjoittamaan taiteilijasta. Käännekohta tapahtui Ateneumin näyttelyssä vuonna 2012.

– Portaiden yläpäässä oli noin 30-vuotiaan Helenen rintakuva. Hänen katseensa oli vaikuttava ja koskettava: kuin hän olisi sanonut, että pääsinpäs kiipeämään nämä portaat ylös lonkkavammastani ja miehisestä taidehierarkiasta huolimatta. Jokin liikahti.

150 vuotta aiemmin syntynyt taiteilija oli tuonut näyttelyyn vieläpä uuden työn. Raaseporin maisema -maalauksen alta löytyi sattumalta öljyvärimaalaus, jossa selästä päin kuvattu nainen pitelee sylissään lasta. Schjerfbeck oli itse ommellut teoksen piiloon. Hänen tiedetään surreen lapsettomuuttaan.

– Mietin, miksi hän kätki teoksen, mikä on sen tarina. Olin opastetulla kierroksella ja opas sanoi, että taiteilijasta on kirjoitettu paljon, mutta kyllä kirjailija voisi vielä silti kirjoittaa…

 

Kauneus ei katoa jälkiä jättämättä

Teräs ajatteli ensin kirjoittavansa nykyaikaan sijoittuvan romaanin, jossa Schjerfbeck esiintyisi ohuena säikeenä, mutta taustatutkimuksen aloittaessaan hän päätyi siihen, että taiteilija ansaitsisi oman käsittelynsä. Kirjoitustyö johdatti Schjerfbeckin jäljille Pariisiin Montmartren kujille, Bretagnen idyllisille poluille, Cornwallin rannoille, Tukholmaan, Hyvinkäälle ja Tammisaareen.

Paikat kantavat muistoja. Vierailu autenttisilla tapahtumapaikoilla tuo tekstiin aistivoimaa ja yksityiskohtia, helpottaa eläytymistä entisiin aikoihin. Schjerfbeck maalasi kuuluisan Ovi-teoksen Tremalon kappelissa Pont-Avenissa.

– Paikka ja oven alta kurkottuva valo olivat samanlaiset kuin ne ovat maalauksessa vuodelta 1884. Tila ei ollut muuttunut miksikään. Vierailu tuntui huimalta aikamatkalta.

 

Paikat kantavat muistoja. Vierailu autenttisilla tapahtumapaikoilla tuo tekstiin aistivoimaa ja yksityiskohtia, helpottaa eläytymistä entisiin aikoihin.

 

Schjerfbeck eli läpi nälkävuosien, kansalaissodan, maailmansotien. 1944 hän lähti sotaa pakoon Suomesta Ruotsiin.

– Silti hän jaksoi uskoa ihmiseen ja puhua taiteen merkityksestä, miten taide puhuu ihmisyyden, toisten kunnioittamisen ja ihmisten samanarvoisuuden puolesta. Schjerfbeck etsi taiteessaan ihmisen jälkiä. Ihmisten herkkyys, haavoittuvuus ja riippuvuus toisista ihmisistä olivat hänestä kaunista.

Schjerfbeck kysyi, kuka suuria sotaherroja muistelee. Sillä aikaa kun taistellaan, niityllä istuu nuori herra maalaamassa härkää. Myöhemmin muistellaan taiteilijaa, koska ”kauemmin kuin suurimmatkaan nimet elää kaikki mikä on kaunista”. Kauneus ei koskaan katoa jättämättä jälkeä.

Teräkselle kirjoittaminen on tunteiden, asioiden, yhteisten kokemusten, muistojen sanoittamista. Historiasta kirjoittaminen on yhteisten, kollektiivisten, sukupolvien ketjussa kulkevien muistojen aktivoimista, läpikäymistä. Yksi kirjailijan tehtävistä on poimia merkityksellisiä hetkiä elämässä ja tuoda niitä ihmisten muisteltaviksi, koettaviksi uudelleen.

Mila Teräs. Kuva: Tomi Kontio

Mila Teräs. Kuva: Tomi Kontio

 

Rakas päiväkirja

Mila Teräs kirjoittaa yhtä luontevasti lapsille, nuorille ja aikuisille. Nuorille kirjoittamisen apuvälineenä toimivat vanhat päiväkirjat, joiden sivuilla nuoruus näyttäytyy paljaana, autenttisena. Olen pyytänyt kirjailijaa kaivamaan päiväkirjoja esiin kuvausta varten, ja kellarin säilyttämät kirjat ovat ulkona tuulettumassa.

– Pidän vieläkin päiväkirjaa, olen pitänyt kahdeksanvuotiaasta. Kun asuin yksin, kirjoitin päivittäin, mutta perheellisenä en ehdi joka päivä. Päiväkirjojen avulla tapahtumia on helppo palauttaa mieleen.

Kirjailijaa huvittaa, että seurustelun alkuvaiheessa hän on jopa kirjoittanut puolisonsa tekstiviestejä muistiin. Nykyisessä some-maailmassa viestejä singahtelee niin paljon, että harva enää tallentaa niitä.

– Minua mietityttää, miten kaikki säilyy. Helenestä oli helppo saada tietoa, koska materiaali oli saatavilla paperilla. Mutta mitä some-ajasta jää jäljelle?

Teräs pitää itsekin tulevaisuuden arkistoa, sillä hän säilyttää kaikki saamansa kirjeet ja postikortit. Pohdimme, mitä pitäisi tehdä tuhansille digitaalisille kuville. Tässä ajassa albumit tuntuvat vanhanaikaisilta. Mitä omakuvien mestari Schjerfbeck mahtaisi ajatella siitä, että maailmassa otetaan joka päivä yli sata miljoonaa selfietä?

– Kouluvierailuilla kysyn aina nuorilta, pitääkö joku perinteistä päiväkirjaa, ja aina jokunen käsi nousee. Olen joskus lukenut ensimmäistä päiväkirjaani ääneen. Kirjoitin jo kahdeksanvuotiaana, että piirtäminen ja kirjoittaminen tekevät minut onnelliseksi.

Ajattelun tukena Teräs käyttää myös muistikirjaa, johon hän merkitsee mieleen juolahtavia välähdyksiä. Hän liimaa lehdistä leikkaamiaan sitaatteja ja knoppeja kalenterin aukeamille ja kirjoittaa muistiin vaikuttavia lauseita lukemistaan kirjoista.

 

Ajattelun, tunteiden ja aistien kolmiyhteys

Junamatkalla Lahdesta Hämeenlinnaan 14.6.1963 luin ensimmäisen kerran Baudelairen Pariisin ikävän. Itkin. On olemassa ilo, jota mikään ei voi lohduttaa.

Junassa istui armeijaan matkalla oleva nuorukainen, joka olisi julkaiseva esikoiskokoelmansa Talvi on harha neljä vuotta myöhemmin. Baudelaire teki niin lähtemättömän vaikutuksen, ettei Risto Ahti ensimmäisinä päivinä muistanut olevansa intissä. Sitaatti on teoksesta Lentäviä kukkia (2013), jossa Ahti maalaa lyyristä omakuvaa, runoelämäkertaa.

Sääennuste ei pidä kutiaan. Huhtikuiselle tiistaille on luvattu aurinkoista ja kahtatoista astetta. Hytisen talvitakissani pitkin Tampereen Petsamon idyllistä puutaloaluetta. Runoilija tutussa punaisessa pikkutakissaan ojentaa lämmittävän kahvikupposen.

Ahti sanoo olevansa työssään hyvässä vaiheessa. Pitkästä aikaa häneltä on ilmestymässä puhdasverinen runokirja, jossa ei ole proosaa eikä esseistiikkaa. Viime vuosina hän on kirjoittanut eri lajityyppejä yhdistäviä sekakirjoja. Ahti kokee, että lyyrinen kieli on lähimpänä totuutta.

Runoilijalla ei ole haastattelussa tukenaan ranskalaisia viivoja. Hän väitti kysyjille, ettei hänellä ole kirjoittamisrituaaleja, kunnes oivalsi, että hänen ajatuksensa – niin kirjoittamiseen kuin opettamiseenkin liittyvät – syntyvät kävellessä.

– Ihmiselle tapahtuu vähän sellaisia asioita, jotka hän muistaa niin kokonaisvaltaisesti, että ne sellaisenaan kelpaisivat runoksi. Ihminen on harvoin elossa. Runous on kokonaisvaltainen kokemus, tosiuni.

 

”Ihmiselle tapahtuu vähän sellaisia asioita, jotka hän muistaa niin kokonaisvaltaisesti, että ne sellaisenaan kelpaisivat runoksi.”

 

Ahti hahmottaa muistin kolminaisena. Ajattelua on helppo ylläpitää pitkiäkin aikoja. Kun keskustelee ajattelemaan kykenevän ihmisen kanssa, keskustelua voi jatkaa, vaikka tapaamisesta kuluisi vuosia. Samoin voimme jatkaa keskustelua, ajattelua, omassa mielessämme.

Tunnemuisti herää kohtaamisissa. Tunnemuisti on sidottava johonkin. Ahti kutsuu muistia olennalliseksi, kreikkalaiset puhuivat muusisesta muistista. Meillä on suhde johonkin olentoon, johon palaamme kirjoittamisen aikana.

Aistimuisti on hetkellinen. Ahti soisi, että se olisi joogisempi, keskittyisi katsomaan niin kauan että näkee. Aistinen tarkoittaa, että on tällä hetkellä olemassa.

– Kirjoittaessani toimin mielelläni siten, että minulla on ajatus, jota pohdin peripateettisesti kävelemällä. Etsin tunnevarastostani tunteen, joka pakottaa minut kirjoittamaan. Etsin muusia, niitä, jotka ovat sanoneet: ”Risto, sinun täytyy kirjoittaa”. Sieltä tulee tunne-energia.

Ahdin kirjoittamisen lähtökohtana on ajattelu, kun taas hänen tulkintansa mukaan esimerkiksi Sirkka Turkalla lähtökohtana ovat aistit ja Eino Leinolla tunteet.

Risto Ahti. Kuva: Terhi Rannela.

Risto Ahti. Kuva: Terhi Rannela.

 

Löydä muusasi

Risto Ahti toimii kirjoittajalinjan opettajana Oriveden Opistossa, joka kuuluu nykyisin Ahlmanin ammatti- ja aikuisopistoon.

– Muistin aktivoiminen on tärkeää, sen kanssa on tehtävä töitä. Oppilailleni puhun eniten muusisesta muistista. On mietittävä kirjallisia suhteita ja ihmissuhteita, jotka nostavat olemisen tunteellista energiaa. Joku voi ajatella, ettei hänellä ole syytä kirjoittaa, kunnes oivaltaakin, että juuri noiden ihmisten takia hänen on kirjoitettava.

Ahdin muusaluetteloon kuuluvat LorcaBaudelaire ja Blake.

– Kaikilla on hiukan eri vaikutus. Baudelairen estetiikka on aina ollut luonnostaan estetiikkaani, Lorcalta tunnemaailma ja Blakelta ajattelu.

 

”Muistin aktivoiminen on tärkeää, sen kanssa on tehtävä töitä. Oppilailleni puhun eniten muusisesta muistista.”

 

Tunnemuistin avaaminen on vaikeaa, mutta sitä voi harjoitella.

– Eniten käyttämäni tehtävä on se, että täytyy ilmaista omia positiivisia tunteita tuntemattomille, vaikka lausua bussissa kohteliaisuus vierustoverille. Harjoitus nostaa äkkiä energiatasoa, mutta tunteenilmaisun tulee olla aito ja välitön. Taiteilijan tulisi olla tunteellisesti ehjä ja viaton – ei fyysisesti eikä älyllisesti, mutta tunteellisesti.

Ahdilla ei ole näyttää muistikirjoja tai päiväkirjoja, sillä hän kokee paperin vangitsevaksi. Hän kertoo nuoruudenmuiston: vanhemmat nukkumassa, hän kovaäänisen kirjoituskoneen äärellä. Kun hän luopui koneesta, oli hänellä aamuun mennessä mielessään viisi valmista runoa.

– Paperille laittaminen on kirjoittamisen vähäisin tapahtuma. Jos runo on paperilla, sitä on vaikea korjata. Mutta jos paperin hävittää, runo menee takaisin päähän ja runoa voi korjailla siellä.

 

Runolinnun munasta räsähti Eminemi-Nieminen

Pakolaisaalto, suvakki, leipäjono, tuottavuusloikka, kumivene, vesikidutus, vatulointi, some, ilmastonmuutos, Boko Haram, paratiisihotelli.

Jani Niemisen viimeisimmän runoteoksen Biginin (2016) sanasto on tiukasti ajassa kiinni. Kantaaottavassa kirjassa äänen saa yhtä lailla maahanmuuttokriittinen katuluutnantti Louhimo kuin kauneuteen ja vilpittömyyteen uskova runonlaulaja Eminemi-Nieminen.

Sata vuotta täyttävän Suomen juhlavuonna kirjaa on yhtä aikaa sekä ahdistavaa että terapeuttista lukea. Vino huumori (”herra katuluutnantti / tästä nappulasta / jos painaa / alkaa sataa / pommiloita / keksilöitä / marmelaatia / Setä Samulin hikeä / Coca-Colaa”) pakottaa nauramaan ajalle, jossa tuntuu olevan vähän naurunaiheita.

 

”Kustannustoimittajani kannusti, että vaikka hallitus kaatuisikin, kaunokirjallisuudella on silti historiallinen arvonsa.”

 

Ajankohta Biginistä, muistamisesta ja unohtamisesta keskustelemiselle tuntuu oikealta. Tukholmassa on tehty terrori-isku vain muutamaa päivää ennen haastattelua, Suomen kuntiin on juuri valittu uudet valtuutetut.

Jani Nieminen on lämmin ja välitön ihminen, eikä hänestä ainakaan paista maailmantuska. Kun tapaamme hänen kantakahvilassaan Sävyssä Helsingin Kalliossa, hän vitsailee työntekijän kanssa siitä, joko hänen kahvipapuja kotona jauhava pieni poikansa pääsisi kuppilaan kesätöihin.

Nieminen ilahtuu siitä, että olen nauranut kirjaa lukiessani.

Biginiä oli riemullista mutta välillä myös vastenmielistä kirjoittaa. Pelkäsin onko aihe vanhentunut jo kirjan ilmestyessä ja ehtiikö hallitus hajota. Kustannustoimittajani Jaakko Launimaa kuitenkin kannusti, että vaikka hallitus kaatuisikin, kaunokirjallisuudella on silti historiallinen arvonsa.

Poliitikot, ilmiöt, uudissanat ympärillämme tulevat ja menevät. Runo muistaa.

Jani Nieminen. Kuva: Tomi Kontio

Jani Nieminen. Kuva: Tomi Kontio

 

Anteeksipyytämätöntä, piittaamatonta

Nieminen oli kirjoittamassa romaania, kun Bigini änkesi väliin. Ympärillä tapahtui niin paljon kaikkea, että runoilija halusi sanoa jotakin ajastamme: ”Pakolaisaalto tulvi olohuoneeseen / keittiöpöytäkeskusteluihin ja suvakkien mielipide tuntui oikealta, varsinkin vasemmalta”.

Ollessaan Berliinissä matkalla Nieminen kuunteli rap-artisti Eminemin The Marshall Mathers LP2 -albumia.

– Levy on ihanan puberteettinen ja anteeksipyytämätön. Ajattelin, että helvetti kun itsekin voisi kirjoittaa yhtä suoraan, yhtä piittaamatta.

Eminemin henkilökohtaisissa kappaleissa vilisee artistin alter egoja. Räppärin innoittamana syntyi Eminemi-Niemisen hahmo, joka seikkailee Biginin sivuilla kalevalaisena runonlaulajana. Kirja vilisee viittauksia kaunokirjallisuuteen ja populaarikulttuuriin. Kollegan kanssa käydyt työmatkakeskustelut aatehistoriasta kaikuvat sivuilla.

 

Vale- vai tosimuistoja?

Tehdessäni taustatyötä haastattelua varten etsin Biginin arvioita. Ihmeekseni hakukone ei löydä osumia sanomalehdistä eikä blogeista.

– Kirjasta ei ole kirjoitettu ainuttakaan kritiikkiä. En minä ole ainoa, runouden tila on todella huono. Lehdissä kummastellaan, miksi kustantajat ovat putsanneet runouden listoiltaan. On kyselty, missä on kantaaottava runous…

Alkuärsytyksen jälkeen hiljaisuus ei ole kuitenkaan muuttanut Niemisen suhtautumista kirjoittamiseen.

– Tekee mieli vain entistä enemmän kirjoittaa runoja. Ystäväni sanoi, että jos olet marginaalissa, sinun ei auta kuin mennä vielä syvemmälle marginaaliin.

 

”Sillä ei ole merkitystä, miten asiat oikeasti menivät, vaan sillä, mitä teksti ja tarina tarvitsevat.”

 

Nieminen ei juuri harrasta muisti- tai päiväkirjoja. Hän on kirjoittanut muutaman ranskalaisen viivan kännykkänsä muistioon haastattelua varten. Joskus puhelimen muistilappuihin syntyy runoaihioita.

– Kun ei tee muistiinpanoja, ei jää niihin liikaa kiinni. Helsingin Sanomat kirjoitti taannoin valemuistoista. Aloin miettiä, mitkä omat muistoni ovat valemuistoja ja vaikka olisivatkin, mitä sitten.

Niemisestä olisi vain virkistävää lukea vaikkapa historiallinen romaani, jossa teknisiä keksintöjä on sijoitettu väärään aikakauteen. Hän on viehättynyt Latinalaisen Amerikan kirjallisuustraditiosta. Maagisessa realismissa ihmeet ja myytit ovat läsnä arkipäiväisessä miljöössä.

– Sillä ei ole merkitystä, miten asiat oikeasti menivät, vaan sillä, mitä teksti ja tarina tarvitsevat.

 

 

——————–

Teksti: Terhi Rannela, kuvat: Tomi Kontio ja Terhi Rannela

JULKAISTU KIRJAILIJA-LEHDESSÄ 2/2017