Paikantumisia

Kuva: Marjaana Malkamäki

Kuva: Marjaana Malkamäki

Pääkirjoitus 3/2016

Meillä kirjailijoilla on aina ollut paikkamme ja tehtävämme suomalaisessa yhteiskunnassa. Niitä ovat määritelleet kulloisetkin historialliset ja yhteiskunnalliset tapahtumat, politiikka ja arvot. Historian saatossa meidät on mielletty esimerkiksi suurten kertomusten kirjoittajiksi tai kansallisen identiteetin rakentajiksi, kansan ja työn kuvaajiksi tai maaltamuuton ja kaupungistumisen kaltaisten sosiaalisten ilmiöiden raportoijiksi. Joskus meiltä on odotettu avoimen poliittisia sepitteitä ja kannanottoja ajankohtaiseen keskusteluun, joskus niistä pidättäytymistä.

Rinnan näiden sosio-poliittisten paikantumisten kanssa on sinnitellyt romanttinen käsitys kirjailijan paikasta – ajatus taiteilijasta, joka ilmentää teoksissaan vain ja ainoastaan omaa sisäistä ja persoonallista maailmaansa ja ammentaa siitä.

Mikään aikakausi ei ole onnistunut pakottamaan kirjailijoita vain yhteen rooliin tai paikkaan. Se on ollut hyväksi sekä kaunokirjallisuudelle taiteenlajina että kirjailijoille itsenäisinä, omaehtoisina kirjoittamisen ammattilaisina.

Aiemmin kaunokirjailijaksi suomalaisen kirjallisuuden kentälle paikannuttiin usein yhtä samankaltaista reittiä pitkin. Saatuaan esikoiskirjan julki kirjailija kirjoitti koko työuransa samalle kustantajalle. Lukijakunta rakentui vähitellen, joskus laajaksi, joskus suppeaksi, mutta yleensä uskolliseksi. Voidaan sanoa, että kirjailijalla oli yksi työnantaja, yksi palkkionmaksaja, ja pysyvä työsuhde. Hän saattoi luottaa siihen, että jos kirja vain syntyi, se julkaistiin ja luettiin, useimmiten myös arvosteltiin.

Toisin on nykyisin. Yhä harvempi meistä julkaisee enää vain yhden kustantamon kautta. Suurten kertomusten hiipumisen myötä lukijakunnat ovat pirstaloituneet, ja talousihmisten johtamat kustantamot vähentävät julkaisujen määrää. Eikä paikantuminen fiktion kirjoittajaksi enää välttämättä takaa uskollista lukijakuntaa, huomiota tai arvosteluja, minkä moni meistä kirjasesongin aikana joutuu huomaamaan.

Vastaava ”kehitys” on nähtävissä muissakin ammattiryhmissä nyky-Suomessa: pysyvä työpaikka käy yhä harvinaisemmaksi, samoin sen takaama turvallisuus ja huolettomuus.

Kirjailijan paikkaan liittyvä epävarmuus ruokkii onneksi myös kekseliäisyyttä. Vanhojen kustantamisen ja kirjan saataville saattamisen käytäntöjen rinnalle tulee koko ajan uusia. Valitettavasti monista niistä kirjailija joutuu itse maksamaan. Omakustanteet tulevat todennäköisesti yleistymään, luultavasti myös palvelukustanteet. Myös kirjailijan ja kustantajan yhteistyö saa uusia muotoja. Kustannustoimittajan osaamista voi niin halutessaan ostaa freelance-yrittäjiltä, samoin markkinointiapua. Jo nyt esiin nousee kaunokirjailijoita, jotka ovat ohittaneet joukon perinteisiä portinvartijoita – kustantajan, markkinoijan, kaupan sisäänostajan – ja onnistuneet silti luomaan uran kirjoittamisen ammattilaisena.

Entäpä kaunokirjailijan yhteiskunnallinen tehtävä? Millaiseen rooliin nykyinen huomiotalousyhteiskunta pyrkii meidät kaitsemaan arvoillaan ja painotuksillaan? Viihteen tekijöiksi. Se, joka viihdyttäjäksi suostuu tai pystyy, myös saa työstään yleensä kunnollisen korvauksen.

Toivottavasti nyky-Suomessa silti kirjoitetaan ja julkaistaan myös kirjoja, jotka pyrkivät ilmentämään niin syvää inhimillistä kokemusta, ettei se taivu viihteen kaupalliselle alttarille.

Aina löytyy paikka kirjailijalle, joka tuollaisesta kokemuksesta onnistuu kirjoittamaan.

 

Jyrki Vainonen
Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja