Yhteinen huoli

Kuva: Marjaana Malkamäki

Pääkirjoitus 3/2015

Palaute kuuluu – tai sen tulisi kuulua – olennaisesti jokaiseen työhön. Kehumalla tai tarjoamalla rakentavaa kritiikkiä työntekijän työsuoritusta voidaan parantaa. Näin on totuttu ajattelemaan niin sanotuissa perinteisissä töissä.

Kirjailija istuu huonosti tähän ajattelumalliin.

Hän tekee työtään yleensä yksin, organisaatioiden ulkopuolella. Kuka on hänen työn- ja palautteenantajansa? Kustantamo näyttää sopivalta ehdokkaalta, maksaahan se kirjailijan palkkion ja tarjoaa kustannustoimittajan palautteen kirjoitusprosessin aikana. Kustantamon lukijan kommentit, keskustellen tarjoillut ja paneutumisesta juontuvat, ohjaavat kirjailijan työtä. Palaute on rakentavaa ja kannustavaa silloinkin, kun se on kriittistä, tähtääväthän kustantamo ja kirjailija samaan tavoitteeseen: mahdollisimman hyvään kirjaan.

Tilanne muuttuu, kun kirja julkaistaan. Sen jälkeen kuka tahansa voi sanoa siitä mitä tahansa (ja usein sanookin). Lukijat arvioivat valmista työtä ja jotkut heistä ovat vieläpä ammattilukijoita, kriitikoita. He tarjoilevat näkemyksensä kirjasta suurelle yleisölle eivätkä juuri ole kiinnostuneita sen kirjoittajan tunteista, sielusta tai henkisestä hyvinvoinnista. Siksi on onnekasta, jos kriitikko on ammattitaitoinen – riippumatta siitä, mitä hän on kirjasta mieltä.

Kritiikin vastaanottaminen herättää kirjailijassa aina tunteita, pakottaa käsittelemään niitä. Huonoimmassa tapauksessa se voi aiheuttaa sisäisen konfliktin. Näin tapahtuu varsinkin, jos kirjaa haukutaan. Ego, jonka tehtävänä on suodattaa ja käsitellä ulkopuolinen palaute, liittoutuu tällöin haukkujan kanssa. Se asettuu lyöjän (olettamansa voittajan) puolelle, koska ei kypsymättömänä kykene sulattamaan haukkuja. Se ryhtyy nujertamaan luovaa minää, epäonnistujaa, jonka ego katsoo olevan vastuussa huonosta jäljestä. Kyse on häiriötilasta – niin kuin myös silloin, kun ylenmääräinen suitsutus paisuttaa kirjailijan egoa.

Kummassakin tapauksessa tasapaino järkkyy, tunteet myllertävät mielen huoneissa. Siitä seuraa pahimmillaan kuukausien tai vuosien lamaannus, eikä tekstiä synny. Kirjailijaksi aikova tarvitseekin kritiikinsietokykyä. Siihen valmentamisen tulisi kuulua jokaiseen kirjoittajakoulutukseen.

Voi toki käydä myös niin, ettei kirjasta ilmesty yhtään kritiikkiä. Niin käy nykyisin yhä useammin, kun huomiotalous nostaa esiin vain joitakin kirjoja. Silloin kirjailija säästyy suurten tunteiden mylläkältä, mutta saattaa ajautua vatvomaan hiljaisuuden syitä. Ja niitähän löytyy: loukkaantunut ego on loputtoman kekseliäs, erilaiset salaliittoteoriat pyrkivät pintaan.

On sääli, että ammattitaitoisia kirjallisuuskritiikkejä julkaistaan koko ajan vähemmän. Parhaimmillaan kriitikko on sivistynyt, taitava lukija, joka osaa myös kirjoittaa. Hän paitsi arvottaa myös paikantaa lukemansa kirjallisuuden kentälle, kirjallisiin virtauksiin ja muoteihin tai niiden ulkopuolelle. Hän pystyy arvioimaan tekstiä sellaisena kuin se on – ei sellaisena, kuin hän toivoisi sen olevan. Mikä tärkeintä, taitava kriitikko osaa kritiikissään myös kirjoittaa auki reitin, jota pitkin hän päätyy näkemykseensä.

Kaikkeen tähän tarvitaan palstatilaa ja kohtuullinen korvaus tehdystä työstä. Siihen eivät riitä lyhyet, impressionistiset roiskaisut ja loppuun listatut tähdet. Kirjailijoiden ja kriitikoiden huoli on yhteinen: kirjallisuusarvostelujen väheneminen ja lyheneminen vie kriitikolta leivän ja kirjailijalta tilaisuuden saada punnittua, ammattitaitoista palautetta työstään.

Jyrki Vainonen
Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja