Kaikki muuttuu, mikään ei häviä

runo-ooppaat

Millaisia runouden lukijoita kouluissa kasvaa? Pystyykö lyriikka tarjoamaan tekijälleen toimeentuloa tulevaisuudessa? Mitä runoudelle lajina tapahtuu?

 

Kun Tampereen Juhannuskylän koulun seitsemäsluokkalaiset ryhtyvät käsittelemään kaunokirjallisuuden päälajeja, epiikkaa, draamaa ja lyriikkaa, heidän opettajansa Elina Mäntylammi yllättää luokan sanomalla, että vaikka he eivät ehkä itse tulekaan sitä ajatelleeksi, kaikkein tutuin kirjallisuudenlaji nuorille on lyriikka.

Miten niin lyriikka? Niin etäinen sanakin. Mutta entäpä lyrics? Joko alkaa polttaa? Jo, sillä moni nuori kulkee kuulokkeet korvillaan musiikkia kuunnellen.

– Seuraavaksi tehdään vertailuja: Kuka kuuntelee musiikista sanat, kenelle tärkeämpää ovat melodiat? Millaiset laulun sanat ovat parhaita? Kuka miettii, mitä laulussa todella sanotaan?

Usein 13-vuotiaat kuuntelevat musiikkia keskittymättä tekstien sisältöihin. Äidinkielen ja kirjallisuuden tunneilla kurkistetaan sanojen taakse.

Seitsemäsluokkalaiset lukevat ääneen aukeamallisen verran tehtäväkirjan runoja. Oppikirjojen tekijät esittelevät koululaisille kaanonin mukaisia runoilijoita. Edith Södergranin, Einari Vuorelan, Tuomas Anhavan, Mirkka Rekolan, Pentti Saarikosken, Jukka Itkosen ja 14-vuotiaan Niina Rauhan esimerkeistä nuoret jäljittävät peruskäsitteitä: Mitä tarkoittaa säe, säkeistö, entäpä riimi? Luokka perehtyy myös japanilaiseen haikuun ja tankaan ja kirjoittaa itse mitan mukaisia runoja.

Elina Mäntylammi. Kuva: J. S. Meresmaa

Elina Mäntylammi. Kuva: J. S. Meresmaa

 

Kahdeksannella luokalla terminologia vaikeutuu, sillä käsittelyyn tulevat symbolin, metaforan, vertauksen ja personifikaation kaltaiset kielikuvat. Käsitteitä etsitään Uuno Kailaan ja Einari Vuorelan kaltaisten kirjoittajien teksteistä, mutta yhtä lailla nykymusiikin lyriikoista.

Mäntylammi on erityisen innoissaan suositun Haloo Helsinki -yhtyeen kappaleesta Vihaan kyllästynyt, jonka luokka kuuntelee yhdessä. Laulaja Ellin sanoittaman tekstin kertosäe kuuluu: Mitä elämä tuo / se tulkoon minun luo / Virheen mahdollisuus / ihmisyydelle sisällön suo / Me ollaan samaa tuhkaa / samaa kevyttä ilmaa / Joten rauha nyt / tää maailma on vihaan kyllästynyt.

– Biisi on hieno kannanotto vihapuhetta vastaan, ja siinä on upeita kielikuvia, joita yhdessä tutkitaan.

 

Kalevala on ja pysyy

Yhdeksännellä luokalla runoutta käsitellään kaikkein eniten. Peruskoulun viimeisenä vuonna perehdytään Kalevalaan ja Suomen kirjallisuuden historiaan. Kalevala on ainoa nimeltä mainittu teos opetussuunnitelmassa.

Tutuiksi tulevat kansalliseepoksen tyylikeinot kuten alkusointu, toisto ja liioittelu. Kalevalaa luetaan ääneen ja kirjasta jaetaan ryhmille sankaritarina kotiin luettavaksi.

– Kaikki eivät Kalevalan lukemisesta selviä, mutta kansanrunouden periaatteen mukaan olen onnellinen, kun muutama oppilas pystyy urakasta suoriutumaan ja sitten kertoo tarinan muille ryhmäläisille. Kalevalasta on herkullista teettää elokuvia tai näytelmiä joko nykyaikaistettuna tai perinteelle uskollisina. Oppilaat osaavat todellakin herättää eepoksen henkiin!

 

”Kaikki eivät Kalevalan lukemisesta selviä, mutta kansanrunouden periaatteen mukaan olen onnellinen, kun muutama oppilas pystyy urakasta suoriutumaan.”

 

Mäntylammi kurkistaa kristallipalloon ja yrittää nähdä puolen vuosisadan päähän. Mitä tulevaisuuden äidinkielentunneilla tehdään?

– Veikkaan, että 50 vuoden päästä meillä on tietokoneohjelmia, jotka laulavat Kalevalan vaikka kannesta kanteen ja kuvat tai elokuva pyörivät taustalla…

Yläkouluikäisten lukemisesta – tai pikemminkin lukemattomuudesta – on kirjoitettu kuluneen syksyn aikana mediassa paljon. Mäntylammen mukaan kirjallisuudesta puhuminen on vaikeaa, kun harrastaminen on niin vähäistä.

– Yhteisiä lukukokemuksia on vähän lukuun ottamatta lapsuudessa luettuja Mauri Kunnaksen kirjoja ja Tatuja ja Patuja sekä Risto Räppääjiä. Harry Pottereita ja Taru sormusten herrasta -trilogiaa on luettu jonkin verran, mutta enemmän nekin ovat tuttuja elokuvina.

Runoilijoista Kirsi Kunnas on se, jonka teksteja nuoret lähes poikkeuksetta tuntevat. Tiitiäisen satupuun Herra Piipoo, Ville ja Valle ja Kattila ja perunat ovat jääneet lapsuudesta mieleen.

Mäntylammi toivoo, että tulevaisuuden luokissa on paljon kirjoja – paperiversioina. Hän haaveilee siitä, että oppilaat sulkevat sähköiset laitteet, keskittyvät hiljaisuuteen ja kirjojen lukemiseen. Opettaja lukee ääneen, lapset lukevat. Tarinoita kirjoitetaan, käsin tai koneella.

Mäntylammi itse lukee paljon ja on vuodesta 2012 asti pitänyt Luettua elämää -nimistä kirjablogia. Parhaillaan on menossa Reader why did I marry him -blogin runohaaste, johon Mäntylammikin osallistuu. Hän lukee nelivuotiaan kuopuksensa kanssa lastenrunoja. Suomi 100 -vuoden kunniaksi runohaasteessa luetaan Suomen itsenäisyyden aikana julkaistuja suomalaisten runoilijoiden teoksia.

– Nykyrunoutta pidetään vaikeana, vaikka se ei ole sellaista ollenkaan. Tai no – huono runous kyllä on vaikeaa. Tällä tarkoitan sitä, että täytyyhän runoilijan ja lukijan ja tekstin läpi kulkea jokin yhteys, eli tulkinnan pitäisi syntyä sanoista eikä se saisi jäädä vain runoilijan pään sisäiseksi merkitykseksi. Joskus turhaudun toisistaan irralleen jäävien säkeiden tai kielikuvien tulvasta. Joskushan runon ei toki tarvitse olla kuin sanoilla leikkiä ja oivalluksia, mutta toisiaan seuraavat synkät kielikuvat, jotka jäävät leijumaan vaikeasti tulkittavana tekstivirtana, lähinnä ärsyttävät.

 

Kärsii mutta säilyy

Tommi Parkko on runouden monitoimimies. Runoyhdistys Nihil Interitin perustaja, runoilija, opettaja ja tietokirjailija. Hän sparraa muita kirjoittajia ja puhuu runouden puolesta monenlaisille kuulijakunnille ympäri Suomea. Yläkoululaisille, mielenterveysyhdistysten runopiireille, nuorten työttömien työpajalaisille.

Vaikka kirja-ala on muutoksessa ja vaikka kirja-aiheisten uutisten lukeminen tuntuu välillä halvaannuttavalta, Parkko uskoo, ettei runoudella lajina ole hätää.

– Runous on aina mukautunut muuttuneisiin tilanteisiin, hän muistuttaa. – Juuri tästä syystä Runoyhdistys Nihil Interit ry:n nimi on se mikä on: omnia mutantur, nihil interit: kaikki muuttuu, mikään ei häviä. Tämä on roomalaiselta runoilija Ovidiukselta poimittu lause, joka valittiin yhdistyksen nimeksi juuri siksi, että runous tuntuu olevan kärsivä laji mutta se säilyy aina hengissä.

Tommi Parkko. Kuva: Tomi Kontio

Tommi Parkko. Kuva: Tomi Kontio

 

Parkko ei pysty hahmottamaan dystooppista tulevaisuuden kuvaa, jossa runoutta ei olisi lainkaan olemassa. Kysymys on pikemminkin siitä, missä muodossa runo tulee lukijan luo.

– Hyvä esimerkki runouden voimasta on Neuvostoliitossa ollut tilanne, jossa runous säilyi jopa muistinvaraisesti, kun se oli poliittisesti niin vaarallista. Runouden kannalta voi olla jopa hyväksi jokin sellainen tilanne, jossa runouden harrastajien tulee tehdä asioita runouden säilymiseksi.

Palataan ikäviin uutisiin:

– Oma asiansa on se, pysyvätkö runoilijat hengissä. Kirjallisuuden tai etenkin runouden yhteiskunnallinen asema voi muuttua sellaiseksi, ettei se tarjoa tekijälle toimeentuloa. Runoudesta voi tulla hyvinvoivien ihmisten harrastus. Niin kuin muinaisessa Kiinassa, jossa runouden kirjoittaminen oli osa virkamiehen tutkintoa ja ammattitaitoa.

 

”Runouden yhteiskunnallinen asema voi muuttua sellaiseksi, ettei se tarjoa tekijälle toimeentuloa.”

 

Parkko kehottaa runoilijakollegoitaan varautumaan maailmaan, jossa kirjallisuudeksi koetaan proosa. Marginaalissa oleva runous marginaalistuu entisestään.

– Omassa työssäni tämän vastustaminen on keskeistä. Pyrin tuomaan runoudelle uusia lukijoita ja tekijöitä. Uudet lukijat viestittävät ostoillaan kustantajille, että runoutta kannattaa julkaista. Kirjoitan myös tietokirjoja, joissa pyrin tekemään runoutta tutuksi uusille lukijoille.

Parhaillaan Parkko kirjoittaa tietokirjaa niille, jotka eivät vielä tiedä pitävänsä runoudesta.

 

Lajin ja toimeentulon uudet väylät

Vaikka Suomessa julkaistaan hyvin kokeellisiakin romaaneja, eivätkä kaikki romaanit suinkaan osoittaudu kustantamoille taloudellisiksi menestyksiksi, näkee Parkko runouden saavan enemmän taiteellista liikkumavaraa, koska se on taloudellisesti marginaalissa.

– Jos jokin laji, kuten romaani, on taloudellisesti merkityksellinen, sitä kohtaan asetetaan myös erilaisia taloudellisia vaatimuksia. Romaanin tulisi jatkossakin tuottaa, jotta kustantajat säilyvät hengissä. Runoudella ei ole tätä taakkaa. Tämä antaa esimerkiksi runouden muutoksille otollisen lähtökohdan. Kokeilut, uudistukset, murrokset ovat runouden tulevaisuutta, kuten myös menneisyyttä.

Murrokset liittyvät myös runouden käyttötarkoituksiin, jotka voivat olla yllättäviä. Lyriikasta voi tulla hyvinvointia lisäävä työkalu esimerkiksi hoivatyössä.

– Turkulaisen Kirjan talon toiminnassa runouden soveltava käyttö on arkipäivää. Timo Harju ja kumppanit kehittivät runomuotokuvia, jossa runoilija keskustelee hetken aikaa sen henkilön kanssa, josta hän tekee runomuotokuvan. 5–10 minuutin keskustelun ja tarkkailun jälkeen syntyy runo, joka annetaan asiakkaalle. Dementoituneille henkilöille runon lukeminen voi synnyttää muistoja.

Nihil Interit ry on toteuttanut Autismisäätiön kanssa hankkeen, jossa autismin kirjon henkilöitä kannustetaan kirjoittamaan. Projektista julkaistaan ensi vuonna kirja. Parkko uskoo, että runouden soveltava käyttö voi lisätä tekijöiden toimeentuloa.

– Runous voi ehkäistä syrjäytymistä, etenkin kun kirjoittamiseen liittää vielä yhteisöllisen toiminnan. Merkityksellisyyden kokeminen tukee varmasti monen mielenterveyttä.

Tommi Parkko. Kuva: Tomi Kontio

Tommi Parkko. Kuva: Tomi Kontio

 

Kuinka teos ja ostaja kohtaisivat?

Suomessa on valtavasti runotapahtumia, joihin myös yleisö löytää. Helsingin Runokuu, Runopuulaaki, Varsinais-Suomen Runoviikko, Lahden Runomaraton, Kajaanin Runoviikko, Annikin Runofestivaali – ja lista jatkuu.

Runoutta mielellään kuunteleva yleisö ei kuitenkaan tunnu löytävän tietään runon äärelle kirjakauppoihin, joiden valikoima sen kun supistuu. Vilja-Tuulia Huotarinen salakuljetti taannoin kirjoja kirjakaupan hyllyyn otettaviksi ilmaiseksi saadakseen ihmiset kiinnittämään huomiota heräteostosten tekemiseen.

– Painetun runouden tilanne on tällä vuosituhannella muuttunut kovasti, mikä johtuu kysynnän vähenemisestä. Laji onkin löytänyt uusia julkaisutapoja – runoutta ilmestyy sähkökirjoina ja ladattavina PDF:inä. Suuri osa runoudesta ilmestyy omakustanteina, mikä osaltaan ilmentää sitä, kuinka tärkeää se kirjoittajilleen on, Tammen kustannuspäällikkö Hannu Harju sanoo.

Olennainen kysymys tulevaisuudessa on se, miten laji pysyy tärkeänä myös lukijalle ja miten jokainen teos onnistuisi löytämään juuri oikeat lukijat. Harju myöntää, että pienilevikkiselle kirjallisuudelle se on vaikeaa, sillä käytössä olevat markkinointimahdollisuudet ovat rajalliset. Lajityypin vahvuutena Harju pitää sen ajattomuutta: proosa on usein paljon enemmän julkaisuajankohdassaan kiinni ja kommentoi nykyajan tapahtumia.

Viime vuosina on julkaistu suuri määrä julkkisten elämäkertoja, joiden suurten ennakkopalkkioiden on alalla huhuttu syövän kustantamojen kassoja ja kaventavan – ainakin hetkellisesti – taloudellista liikkumavaraa. Harju ei näe asiassa korrelaatiota runouden nykytilaan.

– Kustantamot julkaisevat monenlaista kirjallisuutta, jotka enemmän kilpailevat omien lajitovereidensa kuin muiden lajityyppien kanssa.

Hannu Harju. Kuva: Tomi Kontio

Hannu Harju. Kuva: Tomi Kontio

 

Harjun mukaan lyriikalla on tulevaisuudessakin paikkansa hyvinvarustetuissa kirjakaupoissa ja kirjastoissa.

– Runoutta voisi hyvin esittää enemmän kirjakaupoissa, sen vastaanottaminen on kiireisellekin ihmiselle antoisaa. Runous on rihmasto ja kokoelma heimoja, jotka kasvavat ja putkahtelevat esiin siellä, missä sille on kiinnostuneita kokijoita. Runoushan leviää nykyään paljon runoilloissa, lavoilla, tapahtumissa ja festivaaleilla, muutenkin kuin painettuna. Sosiaalinen media on uusi ja mahdollisuuksia antava kasvualusta runoudelle ja sen erilaisille ilmiöille.

On vaikea kuvitella, millaisia laitteita pitelemme käsissämme viiden vuoden kuluttua puhumattakaan 50 vuodesta. Mitä annettavaa nopeasti muuttuvalla teknologialla voisi olla lyriikalle?

– Tämän vuosituhannen runous on hyvin todistanut, että runous on sitä mikä runoudeksi nimetään. Se voi olla teknisesti tuotettua nonsensea, lyhyitä mietelmiä kännyköissä, some-viestejä tai pitkää assosiatiivista vyörytystä. Runous on paljastunut visuaalisilta mahdollisuuksiltaan rajattomaksi. Julkaisualustat ovat moninaiset maitopurkeista vessapaperiin ja kuvataideteoksista talojen seiniin ja siltojen betonipilareihin.

Mutta voiko tekniikan rooli olla nykykeskustelussa jopa ylikorostettua? Mitä muita näkökulmia voisi olla?

– En usko, että teknologia tulee olemaan ratkaiseva asia runouden tulevissa muodoissa. Sisältö ja sen omaperäinen ja kekseliäs ilmaisu on iso voimavara. Runous tulee pitkään olemaan sanoja ja kirjaimia peräkkäin, päällekkäin ja limittäin, erilaisia kompositioita muodostaen.

 

”En usko, että teknologia tulee olemaan ratkaiseva asia runouden tulevissa muodoissa.”

 

Harju pitää tärkeänä, ettei laji ghettoudu omaan hermeettisyyteensä, omaan kuplaansa, vaan sallii tasapuolisesti kaikenlaisia runouksia, ilmiöitä ja suuntauksia.

Mutta jos nykyisetkään runokokoelmat eivät löydä lukijaansa, eikö voisi provosoivasti kysyä, tarvitaanko Suomessa lisää runoutta?

– Kukaan ei ehdi tutustua kaikkeen ympäri maata julkaistavaan runouteen, mutta samalla voi kysyä, ilmestyykö hyvää ja erinomaista runoutta koskaan kuitenkaan liikaa.

 

——————–

Teksti: Terhi Rannela, kuvat: Tomi Kontio ja J.S. Meresmaa

JULKAISTU KIRJAILIJA-LEHDESSÄ 4/2017