Kansakunnan kaapin päälle vai häpeäpaaluun?

Kirsti Ellilä. Kuva: Tomi Kontio

Kirsti Ellilä. Kuva: Tomi Kontio

Sen kritiikin jokainen kirjailija muistaa elämänsä loppuun asti. Esikoisteokseensa kohdistuneen, valtakunnan suurimmassa lehdessä ilmestyneen. On se sitten ollut myönteinen tai kielteinen. Tai on sitä ikinä ilmestynyt tai ei.

 

Turha kieltää. Vaikka maakuntalehdet usein tarttuvat nopeammin alueensa kirjailijoiden uutuusteoksiin, eniten merkitsee arvio Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla.

– Yksi kritiikki voi nostaa esikoiskirjailijan kansakunnan kaapin päälle, turkulaiskirjailija Kirsti Ellilä kiteyttää.

– Paras olisi reilun kokoinen arvostetun kriitikon psykoottisen lumoutunut hehkutus. Silloin sillä olisi vaikutusta myös myyntiin, komppaa Jyväskylän lähellä asuva kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläinen.

 

”Neitsyys vietiin yhdellä pyyhkäisyllä”

Kirsti Ellilä kertoo tulleensa kirjailijaksi niin sanotusti keittiön kautta. Hän ei ollut opiskellut kirjallisuutta eikä ajatellut lainkaan kirjallisuusmaailmaa esikoiskirjaansa kirjoittaessaan.

Isäni koti julkaistiin syksyllä 1994. Jo kesällä Helsingin Sanomissa ilmestyi yhdessä Parnasson kanssa laadittu juttu ”Nämä neljä ovat tämän vuoden merkittävät esikoiskirjat”.

Kirjat oli arvioitu jo ennen niiden ilmestymistä, eikä Ellilän teos ollut niiden joukossa.

– Neitsyys vietiin yhdellä pyyhkäisyllä. Tajusin, että kriitikoille ovat merkitseviä muut asiat kuin kirja.

Lisää kylmää vettä niskaan tuli Urjalan esikoiskirjailijaseminaarissa.

– Meitä opastettiin, että kirjallisuusmaailma on pelikenttä, jolla on omat portinvartijansa. Heidän kanssaan on lyöttäydyttävä yhteistyöhön. Kustantajakin kutsuu kriitikkoja tilaisuuksiinsa. Ajattelin että apua, mihin oikein olen joutunut.

Esikoisteoksesta ei ilmestynyt yhtäkään arvostelua, kunnes Ellilä palkittiin toisesta käsikirjoituksestaan. Tämän jälkeen ilmestyi kaksi kritiikkiä, joista Ellilän mieleen jäi erityisesti muutama lause. Satakunnan Kansassa Markku Soikkeli mainitsi, että kustannustoimittaja olisi voinut tiivistää dialogia. Puntaroidessaan kommenttia Ellilä huomasi olevansa samaa mieltä. Optimisti-lehdessä Taija Tuominen puolestaan kiitti kirjan 1970-luvun ajankuvaa. Siitä Ellilä oli tyytyväinen.

 

”En arvostanut kehuja tarpeeksi”

Pasi Ilmari Jääskeläisen esikoisromaani Lumikko ja yhdeksän muuta ilmestyi vuonna 2006 ja sai varsin hyvät arvostelut.

– Siinä vaiheessa kaikki huomio oli vielä kotiinpäin. Kirjan ilmestyminen oli minulle lähinnä harrastuksen huipentuma, enkä osannut arvostaa tarpeeksi kehuja joita sain.

“Kunpa kriitikko malttaisi antaa jonkun toisen arvosteltavaksi kirjan, joka ei selvästikään ole tarkoitettu hänelle.”

Jääskeläinen kertoo ottavansa nykyään kritiikit vastaan palautteena työstään, jotta kehittyisi edelleen kirjailijana. Yhä enemmän hän myös miettii arvostelujen vaikutusta kirjan markkinoinnille ja myynnille.

– Nyppii todella, että Hesarin arvioita joutuu odottamaan sydän kylmänä, kun taas kehuarvio Keskisuomalaisessa lisää myyntiä paikallisessa kirjakaupassa ehkä muutaman kymmenen kappaleen verran. Toisaalta hyvät arviot nostavat kirjaa kulttuuripiirien, palkintolautakuntien ja apuraharaatien tietoisuuteen.

 

”Jollekin toiselle arvosteltavaksi”

pasi_jääskeläinen

Pasi Ilmari Jääskeläinen. Kuva: Pauliina Susi

Netin kirjablogien ja muun sometuksen aikakaudella kunnollisen ammattikritiikin saaminen on kirjailijalle edelleen tärkeää. Perusteltu, ajateltu kritiikki esittelee mahdollisille lukijoille kirjan, josta nämä voisivat pitää. Hyvä kritiikki kertoo riittävästi kirjan aiheesta ja sijoittumisesta kirjallisuuden kentällä. Arviossa kerrotaan, mitä uutta kirja tuo: onko siinä ehkä omaperäisiä, kiinnostavia näkökulmia tai kaunista kieltä.

Parhaimmillaan se kertoo myös kirjan kirjoittajalle, missä tämä on onnistunut, missä ei.

Ja nyt tarkoitetaan kritiikkiä, jossa ammattitaitoinen arvostelija on paneutunut kirjaan huolellisesti, osaten erottaa objektiivisen ja subjektiivisen niin, ettei anna omien kirjailijaan tai kirjan lajityyppiin kohdistuvien sympatioidensa tai antipatioidensa vaikuttaa arvosteluunsa.

– Kunpa kriitikko malttaisi antaa jonkun toisen arvosteltavaksi kirjan, joka ei selvästikään ole tarkoitettu hänelle, Pasi Ilmari Jääskeläinen kiteyttää.

Toisenlaisestakin kritiikistä kirjailijoilla on kokemusta.

– Kriitikko arvosteli romaanihenkilöiden mielipiteitä pitäen niitä minun mielipiteinäni, Kirsti Ellilä kertoo.

– Ja toisen kerran arvuuteltiin, että mikähän kirjailijaa vaivaa, kun hän kirjoittaa näin synkän kirjan.

Emma-tyttökirjasarjan saama kritiikki kummeksui järjestään sitä, ettei 16-vuotiaalla päähenkilöllä ollut vielä seksielämää – seikka josta kirjan nuoret lukijat nimenomaan kiittivät Ellilää.

 

”Olo kuin koulukiusatulla”

Jos kritiikki on ammattitaitoisesti laadittu, sitä arvostaa vaikka siihen sisältyisi moitettakin. Kun moite on asiallisesti perusteltu, kirjailija osaa yleensä äkkijärkytyksen jälkeen ottaa senkin kiitollisena vastaan. Sekä Ellilä että Jääskeläinen kertovat jääneensä todellakin pohtimaan, onko kriitikon esiin nostamassa ongelmakohdassa parantamisen varaa.

“Nyppii todella, että Hesarin arvioita joutuu odottamaan sydän kylmänä, kun taas kehuarvio Keskisuomalaisessa lisää myyntiä paikallisessa kirjakaupassa ehkä muutaman kymmenen kappaleen verran.”

Eniten Jääskeläinen on jännittänyt palautetta uusimmasta romaanistaan Sielut kulkevat sateessa. Hän ajatteli teosta uransa koetinkivenä: olisiko hänellä vihdoin uskallusta ottaa virkavapaata päivätyöstään opettajana ja heittäytyä myyntitulojen ja mahdollisten apurahojen varaan.

– Blogikirjoitukset olivat lupaavia, mutta kun lehtijuttuja alkoi tulla, niistä paistoi hämmennys ja lievä nuivuus. Kriitikot eivät olleet ymmärtäneet kirjaa, sitä mihin pyrin. Olin pettynyt, tuntui että kirjan oli lukenut aina joku väärä ihminen.

Ja sitten tuli Facebook-kaverilta pahaenteinen viesti: ”Älä välitä, se on vain yhden ihmisen mielipide”.

Jääskeläinen avasi Helsingin Sanomien verkkosivut ja alkoi lukea: yhdentekevät henkilöt… naurettava dialogi…

– Olin raivona. Hesarin kriitikon egoileva tyyli tulee lukijan ja teoksen väliin, tekstissä irvitään ja vääristellään. Koska kritiikit vaikuttavat niin suoraan jonkun työuraan, tässä tapauksessa kirjailijan, toivoisin että niille olisi jonkinlaista laadunvalvontaa.

Jääskeläinen kuvaa Helsingin Sanomien kritiikkiä suorastaan traumatisoivana. Sen jälkeen hävetti lähteä kauppaan, tuntui, että kaikki ovat lukeneet kritiikin ja katsovat pahasti.

– Olo oli kuin koulukiusatulla.

 

”Kuolinisku myynnin kasvulle”

Myös Kalevassa julkaistiin Sieluista varsin kriittinen arvio, mutta sitä Jääskeläinen ei pidä tarkoituksellisena lyttäyksenä. Kirjailijanblogissaan hän nosti sen esimerkiksi hyvästä, laadukkaasta kritiikistä. Huomautuksen tekstin liiasta rönsyilystä, barokkisuudesta, joka hämärtää juonikuviota, hän ymmärtää ja hyväksyy. Juuri tuohon rönsyilyyn Jääskeläinen teoksessaan pyrki, mutta se ei ehkä onnistunut niin hyvin kuin olisi voinut.

Jääskeläinen ei halua salata sitä, että epäoikeudenmukaiselta ja ylimieliseltä tuntuva kritiikki jää kaivertamaan mieltä pitkäksi aikaa. Se vaikuttaa myös työmotivaatioon.

– Huonosti kirjoitettu kritiikki laskee kirjan markkina-arvoa, se voi olla kuolinisku myynnin kasvulle. Nyrpistelyn ja haukkujen jälkeen ei kirjanostaja ainakaan tuota kirjaa vähillä rahoillaan osta.

Jääskeläinen ei myönnä olevansa järin herkkänahkainen. Hänelläkin on oikeus närkästyä tultuaan luetuksi ja ymmärretyksi väärin. Välillä on ollut pakko selata netistä esiin muita Sieluista kirjoitettuja kritiikkejä, esimerkiksi Jani Saxellin Parnassossa julkaistu teksti, jotta voisi uskoa: en sittenkään kirjoittanut ihan paskaa kirjaa.

Päivätyötä Jääskeläinen ei ole uskaltanut jättää.

 

”Tikari sieluun”

Kirsti Ellilän ja Pasi Ilmari Jääskeläisen mielestä kritiikistä näkee, kuinka perusteellisesti arvostelija on kirjaan tutustunut. Joskus tämä vaikuttaa huitaisseen mielipiteensä paperille lukematta teosta kannesta kanteen. ”Yöllinen murhaaja kompastuu”, siteeraa Ellilä erästä arvostelua kirjastaan Usko, toivo ja kuolema. Koko kirjassa ei tapahdu murhaa eikä esiinny murhaajaa.

Joskus taas kriitikon erhe harmittaa kirjailijaa siksi, että mahdollinen lukija saa kirjasta väärän kuvan. Lumikko määriteltiin maakuntalehdessä kummitusjutuksi, mitä se ei ole. Jääskeläinen epäilee, että osa lukijoista joko kiertää kaukaa koko kirjan tai pettyy siihen väärien odotusten takia.

Myös arvioiden niputtaminen tuntuu pahalta.

“Kulttuuritoimitusten olisi otettava vastuu kritiikin tasosta, että ei suoraan sanoen kusta teksen päälle.”

– Se on kuin tikari sieluun. Olen ehkä yliherkkä tässä, mutta en haluaisi joutua kilpailuasetelmiin kollegoiden kanssa, Kirsti Ellilä sanoo.

– Usein tuntuu myös siltä, kuin kriitikot kirjoittaisivat kritiikkejään lähinnä toisilleen ja punnitsisivat eri genrejä keskenään. Tällöin mukana on vallankäytön elementtejä.

Ellilä on huomannut myös, että miesten ja naisten kirjoittamia kirjoja arvioidaan edelleen eri tavoilla.

– Naiskirjailijaa vähätellään ja pidetään helposti kakkosluokan kirjailijana, ellei hän pysty sanomaan vastaan, kuten Sofi Oksanen tai ruotsalainen Liza Marklund.

 

”Ei pelkkä sananvapauskysymys”

Mitä kirjailija voi tehdä, jos kokee tulleensa kohdelluksi väärin kritiikissä?

– Klassisestihan kirjailija humalassa menee vetämään kriitikkoa turpaan, sanoo Jääskeläinen. Ja kieltää moista tehneensä. Parempi turvautua yksityisiin infantiileihin raivonpuuskiin ja voodoo-nuken vääntelyyn.

Turpiin vetämistäkin pahemmaksi erheeksi Jääskeläinen nimeää vastineiden laatimisen. Hän itse on kirjoittanut kritiikkien herättämistä mietteistä blogissaan.

– Joku oli heti huomauttamassa, että kirjailijan pitäisi vain kiltisti olla hiljaa, sanoo ja tekee kriitikko mitä hyvänsä. Mutta kyllä minusta kirjailijallakin on oikeus sanoa mitä mieltä on. Kulttuuritoimitusten olisi otettava vastuu kritiikin tasosta, että ei suoraan sanoen kusta teoksen päälle. Tämä ei ole mikään pelkkä sananvapauskysymys.

Kustantajaansa Jääskeläinen ei ole pahalla mielellään vaivannut, eikä sieltä toisaalta ole terapiatarjousta tai lohdutussamppanjaa lähetettykään. Tausta- ja vertaistukea hän kertoo saavansa kollegoilta.

– Kyllä sitä kaikenlaista ovat kollegatkin joutuneet kokemaan.

 

”Epätoivo kuuluu prosessiin”

lotta_sonninen

Lotta Sonninen. Kuva: Tomi Kontio

– Kritiikki on merkki siitä, että kirja on aloittanut elämänsä. Eläydyn kirjailijan fiiliksiin ja odotan ensimmäistä aina pienellä kauhulla. Suurimpia tunteita herättää edelleen Helsingin Sanomien arvio, vahvistaa kustannustoimittaja Lotta Sonninen Otavalta.

Sonninen harmittelee sitä, että kritiikkejä on lehdissä yhä vähemmän ja ne ovat yhä lyhyempiä. Erityisen pahalta tuntuu, että monissa isoissa maakuntalehdissä kierrätetään samoja arvosteluja. Samalla yhä useampi kirja jää kokonaan ilman arvioita. Varsinkin runous sivuutetaan usein.

Sonninen yrittää toimia kirjailijan tukihenkilönä myös tässä osassa kirjan maailmaansaatteluprosessia. Hän onnittelee tai lohduttelee, lähettää tekstarin vaikka kuudelta aamulla.

Etukäteen on yleensä vaikea arvata, millaisen vastaanoton kirja tulee kohtaamaan, sen verran sokeaksi ”omalle” kirjalleen tulee.

– Joskus olen aavistanut, että tästä tai tuosta asiasta voi tulla sanomista, ja varoittanut kirjailijaa varovasti. Kirjaa ei kirjoiteta kriitikolle, mutta aina toivon että kirjan arvioisi ihminen, joka ymmärtää sitä. Jokaisella kriitikoilla on oma makunsa.

Kirjailijantyöhön kuuluvat osana epäuskon ja -toivon vaiheet, joihin liittyy pelko siitä, kuka kirjan lukee ja mitä ajattelee. Ajatus kriitikosta voi muuttua kirjailijan mielessä uhaksi, joka rajoittaa luomistyötä.

– Kirja on kuitenkin kirjoitettava tekstistä itsestään käsin, ei vastaanottoa ajatellen.

 

”Huolellisesti, pieteetillä”

Parhaimmillaan kritiikki on pieteetillä kirjoitettu. Kirja on luettu kunnolla ja rauhassa, se sijoitetaan arviossa kontekstiinsa, ymmärretään laatu ja lajityyppi. Kriitikon mielipiteet on perusteltu kirjasta, ei mistään sen ulkoisista asioista käsin.

Sonnisen mielestä nykyarvioissa keskitytään turhan paljon kirjan juonen selittämiseen. Uhkana on, että lukija päättää, ettei enää maksa vaivaa hankkia luettavakseen koko kirjaa. Harmillista on sekin, jos kriitikon omaa mielipidettä joutuu etsimään arvostelusta rivien välistä.

Tärkeää on myös kritiikin suhteellisuudentaju: asioiden painoarvo tajutaan, eikä ilakoida kirjan yksittäisillä virheillä. Tai käytetä palstatilaa jonkin oman agendan ajamiseen.

Myönteisen kritiikin ilmestyessä kustannustoimittaja on ilahtunut ja helpottunut: hän tietää että kirjailijan pahin piina on päättynyt.

– Kirjailijan kanssa tuuletetaan ja sosiaalisessa mediassa myös.

“Kirjaa ei kirjoiteta kriitikolle, mutta aina toivon että kirjan arvioisi ihminen, joka ymmärtää sitä.”

Antoisimpia arvioita ovat ne, joista näkee kirjan herättäneen tunteita kriitikossa, vaikka sitten negatiivisiakin. Parhaimmillaan kustannustoimittaja oppii kritiikin myötä jotakin uutta kirjasta, joskus itse kirjailijakin.

Mutta lyttäys voi myös lamauttaa kirjailijan, eikä tämä pääse eteenpäin uudessa projektissaan.

– Analysoin kirjoitusta vihaisena ja käyn tarvittaessa terapiapuheluita kirjailijan kanssa. Toisaalta haukut myös suivaannuttavat, en välttämättä osta kritiikin sanomaa.

 

”Puolivillaista pikkunäppärää”

Sonnisen mielestä tahallisen ilkeät kirjakritiikit ovat vähentyneet lehdissä. Sen sijaan toisinaan esiintyy puolivillaisia kirjoituksia, joissa keksimällä keksitään jotakin pikkunäppärää.

– Silloin tuntuu kauhealta, että kirjailijan vuosien työ kuitataan noin vain.

Välillä kirja-alalla työskentelevä joutuu muistuttamaan itseään siitä, että kirjan vastaanotto koostuu muustakin kuin lehtikritiikeistä. Valtaosa lukemisen harrastajista valitsee luettavansa muulla perusteella. Esimerkiksi kirjablogien merkitystä on vaikea arvioida.

Lotta Sonninen vahvistaa, että kritiikit voivat vaikuttaa myös myyntiin.

– Media lukee kritiikkejä tarkkaan, ja kiitokset kulttuurisivuilla voivat johtaa myös muihin juttuihin.

Joissakin kritiikeissä arvioidaan myös kustannustoimittajan onnistumista.

– Jos nämä ”kustannustoimittaja olisi voinut” -huomautukset on perusteltu, terhistyn sillä kohdalla jatkossa. Minäkin haluan ottaa opikseni.

 

………………………………..

Teksti: Pauliina Susi, Kuvat: Pauliina Susi ja Tomi Kontio

JULKAISTU KIRJAILIJA-LEHDESSÄ 3/2015